Mistähän se johtuu? Syksyn pimeät aamut, iltapäivät ja illat, liikaa töitä, stressi kotitöistä, huonosti nukuttuja öitä, aikataulutettuja menoja lähes joka päivä.. Hommat alkaa vaan kasautua, kunnes yhtäkkiä huomaa ettei pystykään handlaamaan ihan kaikkea, on pakko pyytää apua muilta, opetella ite ottamaan rennosti ja nostaa jalat pöydälle. Ja kun teet niin, tulee samantien huono omatunto ja alkaa miettiä, olisinko mä ehkä kuitenkin saanut kaiken tehtyä jos vähän olisin tehostanut. Ei, en mä olis saanut.
Mä oon luonteeltani vähän sellainen sata lasissa tyyppi. Innostun liian helposti kaikesta, ja innostuessani en osaa sanoa ei. Siitäkään huolimatta että tietäisin jo etukäteen ajan olevan tiukilla ja oman ajan vähissä – jos sellaista nyt onkaan. Tähän kaikkeen yhdistettynä lievästi perfektionistinen luonne on ehkä maailman huonoin yhdistelmä, mutta silti en stressaa, koska tykkään tehdä, olla avuksi ja olla hyödyllinen.
Rutiinit on myöskin ihan mun juttu, koska niiden avulla saan itteni pidettyä niin hyvin kasassa. Joskus vaan jo pelkkä puistoilu tuntuu vihoviimeiseltä ajatukselta, kun tietää että kotona odottaisi se satayksi hommaa jotka pitäisi tehdä asap, ja siellä mä vaan istun hiekkalaatikon reunalla juoruilemassa kaverin kanssa. En tiedä onko mun ajanhallinnassa parantamisen varaa, mutta melkein joka ilta tuntuu siltä ettei se parituntinen, joka mulle omaa aikaa jää Minean mentyä nukkumaan, yksinkertaisesti vaan riitä kaikkeen. Vaikken työasioista täällä ole juurikaan puhunut, kerrottakoon sen verran että lyhyiden työpäivieni kääntöpuoli on se, että jonkun verran hommia kulkeutuu kotiin, plus kaiken päälle teen vielä yhtä extraprojektia ja tietenkin on myös tämä blogi. Kaikki tämä siis niinä muutamana illantuntina, arvaatte varmaan että yöunet jää monesti aika vähiin.
Eilen sitten tuli tehtyä jotain mitä en vielä aiemmin ole joutunut tekemään, pyysin nimittäin apua extraprojektiini. Laitoin pomolle viestiä, ettei aika nyt vaan millään riitä ja tarvitsen kiireapulaisen. Käsittämätöntä mulle, ihmiselle joka Mineaa odottaessa kyseli pomoltaan olisiko mahdollista vielä jatkaa töissä pari viikkoa äitiysloman alettua kun työintoa riittäisi! Nyt kuitenkin kun sen tein, pyysin apua, putosi yksi taakka harteilta ja tiedän että tämän viikon jälkeen voin taas elää normaalisti ja keskittyä niihin oikeasti innostaviin asioihin. Eiköhän se into niihin arkisempiinkin asioihin, kuten puistoiluun, taas löydy jostain sekin. Tai sitten ei, jos ilmat vielä kylmenee tästä -6:sta :D!
Osaatteko te priorisoida? Ja miten teillä otetaan iisisti?
Sinähän olet niin supertehokas ja aikaansaava, että monesti ihmettelen, miten ehdit tehdä tuon kaiken: työt, melkein päivittäin päivittyvän blogin, menot ja monenlaisen toiminnan jne.jne. Itse olen tällä hetkellä jo pelkästään töiden kanssa sen verran helisemässä, että blogi on auttamatta retuperällä ja mistään aktiviteettien järkkäämisestä voi vaan haaveilla. Puhumattakaan niistä lyhyistä hoitopäivistä, joita meillä ei ole enää vähään aikaan nähty… Ometunto kolkuttaa silti koko ajan ja vähän joka asiasta, kun kaiken tuntuu tekevän tässä kiireessä vähän vasemmalla kädellä :(.
Se omatunto on kyllä useinkin ihmisen pahin vihollinen, kun muistuttaa kaikesta, jonka mielellään ite unohtaisi jos mahdollista :). En kyllä tosiaan aina itekään tiedä miten yleensä ehdin tehdä kaiken, tosiseikka kun on että Minean hereillä ollessa en yleensä tee töitä tai blogia. Paitsi tietty räpsin kuvia :). Musta tuntuu että mun luonteeseen kuuluu koko ajan puuhata jotain, ja elämän pitää olla nättiä :D.
Mä oon niin samanlainen tässä asiassa! Yksi asia tosin on toisin, minä stressaan, olen ihan mahdoton stressaaja, välillä jopa huvittaa tämä oma hermoilu, teen varmaan monesta asiasta aivan liian vaikeaa mitä se todellisuudessa edes olisikaan. 🙂
Täytyy näin kotiäitinäkin sanoa, että huh, huomenna on perjantai, tämä viikko on ollut tosi raskas, joka päivälle ja illalle on ollut jotain menoa ja niiden yhteensovitteleminen minuuttitarkan rutiinien kanssa on tosinaan aika mahdotonta, Isla on ihan rutiinien lapsi, uni tulee juuri kello se ja se reikä reikä ja täytyy sanoa, että pieni stressipoikanen ja kylmä hiki alkoi nousta pintaan eilen kun lähdin Pinjan kisakatselmuksesta Vaajakoskelta painamaan kotiin päin 19.45 ja Isla menee yöunille 20.00 ja nukahtaa vain rinnalle, vartilla heitettiin kotiintuloajasta mutta eipä tuo ehtinyt kovin pitkään huutaa kotosalla. 🙂
Oi ei, en voi kuvitellakaan mitä se elämä olis kahden lapsen kanssa joista toinen jo harrastaa ja sulla vielä blogikin! Ehkä mun elämä ei sit kuitenkaan oo ihan niin hektistä kuin mitä ajattelin :). Tai kovin rennosti päivät yleensä mennään, illalla sit vasta se panikointi ajan kanssa alkaa!
Jätän kommentin joka paikkaan aivan liian harvoin, mutta nyt oli ihan pakko! Ihanaa että joku ”sanoi tämän kaiken ääneen”. Makasin tänään itse hetken eteisen lattialla (kyllä, siinä oli hyvä kesken pukemisen haha) ja mietin että ”mä en selviä tästä” ja tämä teksti olisi voinut olla melkein suoraan mun ajatuksista joita tänään päässäni pyöritin, löysin tästä jopa pelottavan paljon itseäni. Mutta toisaalta, ihana tietää että en ole ainoa 🙂 olen myös huono sanomaan ei ja sitten löydän itseni tilanteesta kun aika meinaa riittää ja paniikki iskee, mutta jotenkin ne asiat aina hoituu. Mutta kyllä se väsyttääkin, vaikka eipä sitä varmaan kukaan edes huomaa ja jollain hassulla tapaa sitä myös nauttii siitä sitten kun tajuaa taas selvinneensä 🙂 kiitos siis tästä postauksesta! Ja aina ei tarvii jaksaa, ei ees joka kerta!
Terveisin kahden lapsen äiti joka yrittää kans tehdä töitä, harrastaa ja hoitaa lapset kotona ja keksi alottaa vielä bloggaamaan ku on niin paljon ylimääräistä aikaa – not! 😉 tuntee olevansa elossa ja ihan onnellinenkin vielä 🙂
Ihanaa syksyä ja talven odotusta!
Heh, hienoa kuulla että kahdenkin kanssa selviää vaikka äiti olisi itselleen liikaa tekemistä haaliva :)! Ehkä se on hetkistä nauttimisen taito mikä tasapainottaa kaikkea sitä hektisyyttä ja stressiä. Ja toi on muuten totta, että jälkeenpäin voi itestään olla hurjan ylpeä, kun lopulta sitä kuitenkin selviää kaikesta!
Eilen illalla, kun pienempi heräsi monta kertaa kesken unien itkemään, kävi kyllä mielessä että miten tässä pärjäillään alkuvuodesta, kun kahden lapsen sijaan on kolme. Mies tekee vuorotöitä eli usein ollaan illat keskenämme. Vanhinkin vaatii vielä iltasadun eli kaikkiin iltahommiin menee aika kauan. Huonosti nukkuvia ovat molemmat lapset, saa nähdä millainen vauvasta vielä tulee. Itku pääsee silloin tällöin, mutta onneksi niitä hyviä hetkiä on huomattavasti useammin kuin huonoja!
Joskus mies laittaa molemmat nukkumaan ja tekee kaikki iltahommat ja itse saan istua sohvalla juomassa teetä 🙂 Olisi mukava, jos samalla paikkakunnalla asuisi vaikka joku sukulainen tai isovanhempi, jolta voisi joskus pyytää apua, mutta näillä mennään! 🙂
Jaksamista, etkä varmasti ole yksin noiden ajatusten kanssa!
Kolme on varmana täysin eri juttu kuin yksi! Ja pahinta on kyllä, jos unetkin jää vähiin. Mulla ainakin on silloin hermot tosi kireellä eikä ymmärrystä meinaa löytyä kiukuttelulle yhtään. Sitä niin toivoisi että vauva-ajan huonosti nukutut yöt olisi mennyttä, mutta kyllä meilläkin vielä heräillään silloin tällöin. Oman haasteensa kuvioihin sitten tosiaan tuo se kun ensin saa herätä vauvan kanssa ja siinä sivussa vielä taaperoa hyssyttelemään..
Minä en tiedä miten jaksaisin jos olisin samassa tilanteessa kuin sinä! Ihailen kyvykkyyttäsi ja sitä, että voit ihan rehellisesti myös myöntää että ”vähän väsyttää” 🙂 Itse olen myös herkästi innostuva ja tulee suunniteltua ehkä liikakin asioita ja menoja, kunnes sitten jossain vaiheessa huomaa ettei ihan oikeasti jaksaisikaan. Olen myös todella surkea pyytämään apua, vaikka meidän perhe onkin siinä mielessä onnekas että tukiverkostoa löytyy samasta kaupungista.
Kummasti sitä kaikkeen tottuu! Itestä taas ystävän tilanne tuntuu ihan käsittämättömältä, kun hänellä mies on iltoja töissä ja vanhempaa lasta pitää pienemmän kanssa kuskata eestaas harrastuksiin kolmesti viikossa. Nyt kyllä aion noita extrahommia vähentää jonkun verran niin jää aikaa keskittyä niihin oikeasti kivoihin juttuihin, kuten blogiin :).
Tuttuja tunteita ja fiiliksiä! Arki pienten lasten kanssa on välillä todella hektistä ja kiireistä, ja tosiaan ne muutamat ”omat tunnit” vuorokaudessa ei tunnu millään riittävän. Toisaalta on hyvä välillä pysähtyä miettimään, olisiko jotain tehtävissä toisin. Totta kai aina voisi olla tehokkaampi ja enemmän aikaan saava, mutta silloin elämä muuttuu helposti pelkäksi suorittamiseksi…
Eli jos esim. puistoilu, ja siellä muiden vanhempien tapaaminen on mieluisaa, niin älä nyt siitä huonoa omaatuntoa pode. Raskauskin verottaa voimia, muista se 🙂
Itsellänikin on samaa perfektionistin ”vikaa”, eli mieluiten tekisin kaiken itse juuri omalla tavallani, avun pyytäminen on vaikeaa jne. Olen kyllä lasten myötä oppinut armollisemmaksi itselleni, ja huomannut kuinka vapauttavaa on huomata, että esim. avun saa kun sitä pyytää ja rutiineista lintsaaminen silloin tällöin ei johda katastrofiin 😉
Ihan totta kaikki mitä kirjoitit! On kauhea huomata jos elämästä on yhtäkkiä tullut pelkkää suorittamista eikä osaa nauttia hetkistä! Onneksi mulla suurin osa päivästä kuluu sellaisiin asioihin, joista oikeasti tykkään, ja illalla saa sitten vielä keskittyä blogiin. Jos lopettaisi blogin pitämisen, olisin varmaan aluksi ihmeissäni mihin sen kaiken ajan käyttäisi :).
Mä täällä aina hengästyneenä luen teidän touhuista ja menoista ja ihailen miten voit aina näyttää niin freesiltä ja hyvävoimaiselta! Saa myös väsyä! Kyllä mulla ainakin jo pelkkä raskaus väsytti todella paljon :/ Ja nyt vielä syksy, sekin kyllä vie voimia.
Tsemppiä arkeen ja muista myös levätä! Se kaksituntinen iltasin ei todellakaan riitä juuri mihinkään! 🙁
Kiitos ja tsempit myös sinne :)! Freesi ei kyllä itelle tule onasta olemuksesta ihan ekana mieleen, mutta kiitti kehuista :D!!
syyskuu oli kamala kuu.
lapsilla oli just alkanut koulu, nuori aloitti päiväkodin 3½vnä, mies teki pitkiä päivinä joten mulle jäi aamulla koululaiset+päiväkotilainen ja iltapäivällä haut, samoin lasten harrastusten aloitukset ja jatkot, yksi kurssi mikä vaati läsnäoloa 6h päivässä ja sen lisäksi opinnot, joita tein iltaisin kun lapset nukahti 😉 ei paljoa ehtinyt, unista se kaikki karsittiin. oli kyllä magee silmäpussit ja lyhyet hermot! 😀
Ouch, en osaa edes kuvitella! Siinä ei kyllä varmaan kovin paljoa ehtinyt nautiskella elämän kiireettömyydestä :). Toivottavasti tilanne on teillä jo helpottanut!
Käypäs tsekkaamassa mun blogi… Sivuaa tätä sun aihetta aika kivasti.
Jaxuhaleja 😉
Haha, jaxuhaleja tässä tarvitaankin :D! Hyvä kirjoitus oli sulla!
voi, mä uskon että sulla on paljon kohtalotovereita! Itseänikin väsyttää aika useinkin, vaikka en ole raskaana enkä tee töitä. Olen muutaman kk:n ollut nyt lähinnä kotona 4-vuotiaan kanssa ja vähän koittanut pääsykokeisiin lukea.. Mussa on ollut tosi paljon perfektionistin vikaa ja jännä on se , että vasta nyt olen sen taj
unnut. Avun pyytäminen ja kaikki vastaava on ollut ihan no no. Mutta olen joutunut nöyrtymään muiden syiden takia. Elän nykyään päivä kerrallaan, kun koskaan ennen en ole siihen pystynyt.. Lapsille läsnäolo on kuitenkin se tärkein ja siihen pyrin tosissani, vaikka se edelleen on turhankin vaikeaa välillä. Tärkeintä on, että kuuntelee itseään! Ja pyydä vain lisää apua jos siltä tuntuu.:) niin ja tosiaan raskaus varmasti vaikuttaa tosi paljon tilanteeseen!
Läsnäolon kanssa on mullakin välillä harjoittelemisen tarvetta! Sitä niin helposti tekee koko ajan kotihommia tai muuta vastaavaa sen sijaan että oikeasti puuhailisi keskittyneesti lapsen kanssa. Meillä vielä oman haasteensa tuo se, ettei sukulaisia asu samalla paikkakunnalla eikä siis lastenhoitoapua ole saatavilla kuin viikonloppuisin erikseen sovittaessa. Mutta onneksi kaikesta selviää, ja harkittua tämä lastenhankkiminen kuitenkin on ollut :).