Tänään on ollut yksi niistä harvoista päivistä, kun seinät tuntuu kaatuvan kotona päälle, iltaan asti selviäminen vaatii järjettömän määrän sokeria ja hermot kiristyy nollasta sataan alle sekunnissa. Joku fiksu on joskus sanonut että äitiys tuo sekä parhaat että huonoimmat puolet meissä esiin, ja sen mäkin allekirjoitan! Tuskin koskaan aiemmin on joutunut kamppailla omien mielialojensa kanssa samalla tavalla, ja mä olen oikeasti aika tasainen persoona siinä mielessä ettei mulla ole tapana osoittaa ärsyyntymistä julkisesti. Mutta voi luoja miten eri juttu se onkaan kun niitä hermoja kiristää oma uhmakas kohta 3-vuotias!
En tiedä oonko täällä blogissa ennen sanonut, mutta mun työviikko on noin 20-tuntinen, mikä tarkoittaa ihanaa vapautta arkisinkin puuhastella kaikenlaista Minean kanssa, mutta toisaalta myös kahden arjen elämistä. Sitä ehtii hyvin väsyä töissä kiireisinä päivinä niiden parinkin tunnin aikana ja kotona odottaisi vielä pitkä iltapäivä innokkaan lapsen kanssa. Plus että mun lyhyet päivät kasaa koko arjen ruoka- ja siivousrumban lähes pelkästään mun harteille. On se vähän eri juttu tulla kotiin puoli kolmelta ja alkaa laittamaan ruokaa kuin lähteä töistä neljän-viiden aikaan, käydä kaupassa ja sen jälkeen vielä kokatakin. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta voi kotona pyöriminen ja arjen pyörittäminen olla yllättävänkin raskasta, kun päivästä toiseen kaikki tapahtuu samalla kaavalla, et keksi mitään mitä laittaa ruoaksi, kaupassa on jo niin nälkä ettei ajatus kulje, kotona on iltaisin kolme sotkemassa mutta seuraavana päivänä vain yksi siivoamassa, kodinhoidosta ei meinaa tulla mitään kun lapsi roikkuu jaloissa ja kaveritreffailu on enemmänkin lasten jatkuvien riitojen setvimistä kuin rauhallisia kahvihetkiä. Jokainen kotiäiti varmasti tietää kun jossain vaiheessa tulee se piste, jolloin on täysin valmis lähtemään työelämään. Mulle se oli reilu vuosi sitten syksyllä kun Minea oli 1,5-vuotias.
Nyt odotan taas innolla parin viikon päästä alkavaa äitiyslomaa, mutta tottakai samalla vähän jännittääkin miten meillä alkaa uusi arki Minean kanssa sujumaan. Tänään oltiin aamupäivä kotona ja sain esimakua siitä mitä se voi huonoimmillaan olla: järjetöntä kiukuttelua ihan JOKA asiasta, uhittelua tekemällä kaiken päinvastoin kuin pyydetään, tottelemattomuutta ja mitä sitä nyt tuollainen pieni uhmis voikaan keksiä. Loppujen lopuksi ei päästy ulkoilemaan ollenkaan, kumpikin murjotti eri huoneissa, mä olin jälleen todistanut oman lapsellisuuteni käyttäytymiselläni ja kiva aamu oli täysin pilalla. Aika normisettiä nykyään, etenkin se että jälkikäteen saa hävetä sitä kuinka typerästi itekin tulee käyttäydyttyä suututtuaan, kun järkevintä olisi pysyä rauhallisena ja koittaa setviä tilanteet joko järjellä tai huomion suuntaamisella johonkin muuhun.
Tällaisina aamuina on kuitenkin yllättävänkin rento fiilis kun vihdoin pääsee töihin, pois kotoa ja johonkin täysin eri ympäristöön. En tiedä millainen yhdistelmä kaikki tämä ja huonosti nukutut yöt vauvan kanssa tulee olemaan, helppoa siitä tuskin tulee vaikka miten menisi. Mä koitan jaksaa uskoa siihen että pääsen aloittamaan lenkkeilyn mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, teen siitä sen päivittäisen oman jutun joka vie hetkeksi ajatukset muualle ja tarjoaa pienen hengähdyksen kotiympyröistä. En mä nykyäänkään tee asioita ilman Mineaa läheskään joka viikko, mutta jatkossa kun ei ole sitä työpaikkaa jossa ladata akkuja, on keksittävä jotain muuta pientä omaa. Joskus siihen riittää jo pelkkä kauppareissu ilman lapsia tai takapihan haravoiminen omassa rauhassa.
Huonosti alkaneen aamun jälkeen ilta on onneksi mellä mennyt huomattavasti paremmin, ja hyvä niin, sillä Niko ja Pablo lähti käymään Lahdessa ja me jäätiin täksi yöksi Minean kanssa kahdestaan. Minealle tuli samantien Pabloa ikävä, mutta tilannetta korjailtiin kuvaviestillä Nikon äitiltä – pusut ja isot rutistukset annettiin tällä kertaa kännykän näytölle ja huomennahan ne meiän miehetkin onneksi jo palailee!
Mutta mitenkäs siellä, kestääkö teillä pinna lasten kanssa paremmin vai onko muillekin mahdotonta välttää ylikuumenemiset? Osaatteko ottaa omaa aikaa vai miten niitä akkuja ladataan?
Mä olen lasten kanssa aikamoinen viilipytty, mutta toisinaan tietysti tulee kilahdettua. Musta tuntuu, et silloin kun oli vaan yks laps, hermot meni useammin. Tuntui, et oltiin tuon tyttären kanssa usein napit vastakkain. Sen sijaan kun lapsia on enemmän, ei oo niin sellaista yks vastaan yks asetelmaa ja kaikki sujuu helpommin. Tai sit mun hermot on vaan niin koulutetut tässä vuosien varrella. Mä olen kyllä ihan mestari ottamaan omaa aikaa, lenkkeilen, käyn jumpissa, kirjoitan blogia, käyn ystävien kanssa kahviloissa jne. Jos ei olis paljon omaa aikaa, kilahtelisin varmaan kaiken aikaa.
Sitä odotellessa että munkin hermot kouliintuis! Mä en käsitä mikä siinä oikein on, että muuten en hermostu helposta, mutta Minean kanssa sitäkin herkemmin. Ehkä mäkin tajuun toisen lapsen synnyttyä että parempi vaan luovuttaa :).
Heippa! Löysin blogisi ja jään seurailemaan kuulumisianne. Meille on syntymässä toinen lapsi kesäkuussa, elokuussa 2012 syntynyt tytöstä tulee siis isosisko. 🙂
Ihana että oot löytänyt tänne ja tervetuloa seurailemaan :)! Aika sama ikäero on siis teillekin tulossa lapsille! Itestä tää ainakin nyt tuntuu hyvältä ratkaisulta, vaikka vielä joskus suunniteltiin kahta vuotta.
Moikka,
Kuulostaa niin tutulta!! Meillä on 11/11 tyttö ja samat jutut myllää myös täällä, tai uskaltaakohan jo sanoa mylläsi
Mihinköhän loput kommentista on hävinny????
Höh, enpä tiedä miten sun kommentti noin katkesi! Olis ollut kiva lukea loputkin..mutta voin vaan arvata että varmaan aika samoja vaiheita eletään siellä, kun meiän tytöt on melkein samanikäisiä..
Höh tosiaan, kun tuntu että kerranki sain jotain järkevää sanottua
Sama juttu uudestaa
Tunnistan itsessäni valitettavan hyvin mainitsemasi lapsellisen käytöksen suuttumuksen vallassa. Ylikuumenen nollasta sataan erittäin herkästi, ja sitten meillä kotona asustaa kaksi känkkäränkkää: 2,5v poika ja äiti. Ei auta kuin myöntää että itsekin tekee todella huonoja valintoja (ihan kuin muka suuttumuksessaan jotain järkevää tekisi). Olen ottanut käyttöön taktiikan, jossa kerron uhmikselle ”jos sinä kiukuttelet äidille, äiti kiukuttelee takaisin”. Joo, ei ehkä se kypsin lähestymistapa, mutta toimii yllättävän hyvin 😀 Toki pahaa mieltä saa näyttää, mutta ne turhasta raivoamiset on rasittavia. Yllättävää kyllä, vauvan tulo taloon on hieman rauhoittanut meidän uhmista.. Summa summarum, et ole yksin! 🙂
Voi että, kunpa meilläkin vauva rauhoittaisi tilannetta! Pahoin kyllä pelkään että käy päinvastoin, ja varmaan nytkin osa näistä kiukutteluista johtuu just siitä että Minea jo aika paljon käy läpi uuden tulokkaan mukanaan tuomaa uutta arkea. Mutta tota sun taktiikkaa pitää ehdottomasti kokeilla, josko se toimis meilläkin :)!