Flunssan karkotusta

27 marraskuun, 2016

Olihan se varmasti arvattavissa, että vielä se lasten flunssa tarttuu muhun ja Nikoonkin. Nooan kuume jatkui nelisen päivää, ja käynti Terveystalolla näytti keuhkoputkentulehdusta, joten eipä olisi tainneet lapsetkaan olla tällä viikolla hoitokuntoisia edes loppuviikosta. Niinpä mä sairastelin eilisen päivän ”rennosti” lasten kanssa kotona, Nikon tehdessä yhdeksäntuntisen työpäivän buranan voimalla. Nikon poissaolo töistä olisi tarkoittanut viikonloppuna töihin menoa tai järkyttävää määrää ylitöitä ensi viikolla, joten Niko halusi ennemmin tehdä normipäivän perjantaina, kipeästä olosta huolimatta. Nyt voi vain todeta, että onneksi on viikonloppu niin ehdimme toivottavasti koko porukka tervehtyä kunnolla ensi viikoksi.

Monilla tuntuu olevan omat konstinsa flunssan karkoittamiseen, kuten inkiväärit, tehojuomat tai valkosipuli, mutta mä olen aina ollut vähän huono pitämään huolta itsestäni. Flunssan iskiessä mulla parhaiten yleensä toimii se kun jatkan tavallista arkea pienestä huonosta olosta huolimatta, sillä heti jos pysähdyn lepäämään, iskee tauti monesti entistä pahemmin päälle. Tiedän, ei kovin hyvä keino painaa pää kolmantena jalkana, jos kroppa antaa merkkejä taudista, mutta ihme kyllä se useimmiten auttaa flunssan torjumisessa. Ehkä se kertoo vain siitä, että sopivalla stressin määrällä kroppa saa jotenkin blokattua taudin ainakin joksikin aikaa, ja saattaahan se olla, että myöhemmin se kostautuu entistä kauemmin kestävällä flunssalla?

Vietettyäni viikon nenäliinojen ja nivea-purkkien keskellä oli tänään ihan kirjaimellisesti t-o-d-e-l-l-a rentouttavaa lähteä kahdestaan Minean kanssa Prismaan. Leikkipaikan sohvilla kahvia hörppiessä ja kännykkää selaillessa sitä taas muisti kuinka helppoa yhden (todella omatoimisen ja reippaan!) lapsen kanssa kaikki onkaan. Matkustaminen, kaupassa käynti, ravintolassa syöminen – yksi, jo vähän vanhempi lapsi menee siinä missä kuka tahansa aikuinenkin. Olen muutenkin irtisanoutunut kauppareissuista yksin molempien lasten kanssa, ja ennemmin tilaan vaikka pizzaa hoitopäivän jälkeen kuin lähden kiertelemään kaupan hyllyjä lapset mukanani. Viime reissulla Nooa heittäytyi vain kolmesti maahan kiukuttelemaan, ja sitä edellisellä jätettiin kaupan myyjä siivoamaan käytävältä lasinsiruja ja tomaattimurskaa.

Sen lisäksi että kiittelen viikonlopun saapumista, totean, että onneksi on hitaat viikonloppuaamut! Silloin meitä on kaksi vanhempaa vastaamassa lasten tarpeisiin, ja itse saattaa jopa juoda aamukahvinsa tai -teensä selaten lehtiä ja inspiroituen vanhoista ja uudemmista sisustusjutuista. <3

Olohuoneen sisustusta

24 marraskuun, 2016

Rakentamisen edetessä huimaa vauhtia kohti tammikuun muuttopäivää on ajatukset alkaneet kääntyä kohti sisustusta ja huonekaluvalintoja. Siis siitäkin huolimatta, että meillä on edelleen keittiö tilaamatta, kylpyhuonekalusteet päättämättä sekä hanat ja suihkut – noh, niiden kanssa emme ole edenneet yhtään mihinkään, koska budjetti ei tunnu riittävän mihinkään mieluisaan ratkaisuun. Nyt kuitenkin koitan olla huonekalujen kanssa ”ajoissa”, jotta meillä olisi muuton aikoihin suunnilleen kaikki valmiina. Joillain sohvilla ja matoilla kun voi käsittääkseni olla helpostikin jopa kahden, kolmen kuukauden toimitusaika.

Erityisen vaikeaa huonekalujen valitsemisesta tekee kaksi asiaa. Budjetti on ehdottomasti se pahin unelmien maanpinnalle palauttaja, sillä sen rajoissa on mentävä, eikä auta vaikka kaupat tarjoaisivat jos millaista osamaksusysteemiä, ilmaisia kun ne huonekalut ei ole edes osamaksulla. Toisaalta voisimme hankkia uusia huonekaluja vähitellen, mutta näillä nykyisillä emme pärjää joka tapauksessa, ja tällä kertaa haluaisin olla järkevä ostaja ja hankkia ajattomia klassikoita, joita mielellään ihastelee vielä useammankin vuoden päästä. En tiedä, onko se edes teoriassa mahdollista kaltaiselleni mielensämuuttajalle, mutta koitan ainakin uskoa pystyväni luomaan katseenkestävän, ajattoman sisustuksen.

Toinen päätöstentekoa hankaloittava asia on se, etten omista niin pettämätöntä sisustussilmää, että osaisin tehdä takuuvarmoja valintoja näkemättä niitä livenä. En osaa nähdä kokonaisuutta sillä tavalla kuin taitavat sisustussuunnittelijat, vaan ennemminkin ihastun yksityiskohtiin ja yksittäisiin huonekaluihin ilman että näen kokonaisuutta mielessäni. Tuntuu hirvittävältä ajatukselta tilata mattoa ennen kuin sitä pääsee sovittelemaan itse tilassa tai että hankkisin valaisimet kaikkiin huoneisiin tietämättä, miten huonekalut tulevat lopulta sijoittumaan. Tähän olen ajatellut avuksi suunnittelijaa, mutta saa nähdä, miten meillä budjetti tulee kestämään sitäkään. Sen ainakin olen tässä matkan varrella oppinut, että panostaminen johonkin yksityiskohtaan tarkoittaa aina pihistämistä jossakin toisessa.

Ensimmäisenä askeleena kohti valmiimpaa sisustusta päätin luoda teille (ja itselleni!) viikottaiset huonekollaasit, joissa esittelen alustavia suunnitelmiani yksi huone kerrallaan. Koska tiedän teidän joukossa olevan hyvällä maulla varustettuja naisia, niin kuulisin mielipiteitänne ja ideoitanne enemmän kuin mielelläni. Olohuone on varmasti yksi tärkeimmistä tiloista, joten aloitetaan siitä ja näistä kahdesta upeasta sohvakaunottaresta! Vaihtoehtoina olen pyöritellyt Adean Bon-sohvaa sekä HT collectionin Comoa. Mikä seuraavista kollaaseista miellyttää silmääsi eniten?

Lattiamateriaalina meille tulee harmaa mikrosementti, keittiö on valkoinen ja seinäpinnat lähes kaikki kirkkaanvalkoisia, mutta yläkerran vanerikatto tuo tilaan hieman lämpöä. Liian mustavalkoista sisustusta en toivo, vaan mustaa ja valkoista höystettynä harmaalla, puulla ja ehkä jopa lämpimän nahan sävyillä.

Näiden kahden sohvan lisäksi olen pahemman kerran ihastunut Adean Plateau-marmoripöytään, joka löytyi myös talo Koskelan olohuoneesta Asuntomessuilta.

Viimeinen kollaasi on selkeästi lämpimin sävyiltään, mikä aavistuksen itseäni mietityttää – onko yleisilme jo liian pehmeä? Lundian classic-kaappiin saa halutessaan valita mieleisensä väriset ovet, joten tuomalla niihin grafiitinharmaata voisi fiilistä aavistuksen kylmentää, ja toisaalta samaan tilaan tulee myös mustat pinnakaideportaat.

Kotipäiviä

22 marraskuun, 2016

Viikon kalenteri meni kertaheitolla sunnuntaina uusiksi niin Nikolla kuin allekirjoittaneellakin, kun molemmat lapset tulivat hoidosta kipeinä kotiin. Yskää meillä on ollut jo viikon verran, mutta nyt siihen saatiin vielä kaupan päälle kuume, joka Nooalla on jatkunut tänäänkin. Hoitoon ei siis ole asiaa huomennakaan, joten me ollaan Nikon kanssa otettu useampia läpsystä vaihtoja niin että kumpikin on päässyt olemaan töissä edes jonkin aikaa. Valitettavasti kun meidän töissä hommat ei hoidu pelkästään sijaisilla, vaan poissaolot teettää aina extrahommia tai kasaantuvaa paperipinoa. Onneksi työajoissa on joustoa edes toisella, niin tämä systeemi on toiminut yllättävän jouheasti parin päivän ajan.

Tässä on samalla tullut pohdittua sellaistakin hankalaa kuviota kuin terveen lapsen hoitoon vieminen sillä välin kun itse olet sairaan sisaruksen kanssa kotona. Noin periaatteessa olen ehdottomasti sillä kannalla, että molempien lasten paikka on tällöin kotona, jos vanhempikin on, mutta toisaalta, laitetaanhan isommat lapset kouluunkin, jos pikkusisarus sairastaa. Tänään myös huomasin, että Minea alkaa hyppiä pitkin seiniä (kirjaimellisesti sohvilla ja tuoleilla), kun on ollut viimeiset kolme päivää sisätiloissa, ja tyttö ihan oikeasti kaipaisi ulkoilua ja erilaista puuhastelua. Miten te muuten yleensä näissä tilanteissa toimitte, oman fiiliksen vai yleisen ymmärryksen mukaan?

Jos ihmettelette, mitä nämä aavistuksen syksyiset kuvat tässä postauksessa tekevät, niin tarkoitus oli kertoa samalla se, että NOSHin lahjakorttien arvonta on suoritettu ja arpaonni on tällä kertaa suosinut nimimerkkejä Soikku, Minna ja Piia, joiden NOSH-suosikeiksi nousivat muun muassa pehmoinen kylpytakki, Moto jakku ja Linda huivi. Samoja suosikkeja löytyy itseltänikin, samoin tämä kuvissa näkyvä indigonsininen Jenna denimkauluspaita on vaate, jossa voisin viihtyä vaikka joka päivä! Jokaisella varmasti löytyy ne omat turvavaatteensa, jotka on helppo vetäistä päälle myös silloin kun ei keksi mitään päällepuettavaa? Mulla ne on jättimäisiä neuleita ja erivärisiä farkkupaitoja, ja myönnetään, kaapistani taitaa tälläkin hetkellä löytyä farkkupaitoja kolmessa eri sävyssä. Mitä sitä turhaan mennä vaihtamaan kerran hyväksi todettua, koska tärkeintä on kuitenkin se, ettei vaate jää kaapin pohjalle lojumaan. Niitä hutiostojakin nimittäin on vuosien saatossa ostoshistoriaani mahtunut jonkin verran.

P.S. Suuret onnittelut vielä NOSH arvonnassa voittaneille, kurkatkaahan lahjakortit huomenna sähköpostistanne.

Sisustusilta

21 marraskuun, 2016

Tässä kun on viime aikoina tullut nuristua ihan riittävästi oman ajan puutteesta, niin kerrotaanpa samaan hengenvetoon, että tällä viikolla tilanne on ollut täysin toinen! Viikonloppuna juhlittiin kaverin 30-vuotissynttäreitä, ja torstaina aloittelin juhlahumua fiilistelemällä sisustusjuttuja Iskun asiakasillassa. Itseltäni tällaiset kivat tilaisuudet olisi menneet muuten ihan ohi, mutta onneksi Kerttu tuli pyytäneeksi mut mukaansa – varmaan ihan jo senkin takia, että sisustuspuheet on viime aikoina käyneet melko kuumina meidän whattsapp-keskusteluissa. Kertusta on tullut näiden kuluneiden parin vuoden aikana hyvin läheinen ja tärkeä ystävä, mutta nyt raksaprojektin kautta myös todellinen apu tyylipohdintojen kanssa.

Keittiömaailman Annika siinä esittelee, millaista uutta on tarjolla keittiörintamalla. Yksi ei ehkä niitä tarpeellisimpia ominaisuuksia mutta hifimmälle persoonalle kelpaava uutuus oli kaapin takaosasta löytyvä piilokaappi, jota ohjataan sähköisesti. Lisäksi meille esiteltiin muun muassa sokkelilaatikot, keittiölaatikkoon kätevästi sujahtava lehtikassi ja tyylikkäät itse modifoitavat avohyllyt.

Lundian osastolla kävin huokailemassa näiden ihastuttavan simppeleiden ja skandinaavisen ilmeen omaavien huonekalujen perään, etenkin Fuuga-sarjan lipastot ja Lofty-kerrossänky voisivat päätyä omallenikin ostoslistalle. Tiesittekö muuten, että Isku on nykyään näinkin monipuolinen sisustuksen ammattilainen, ja täältä Jyväskylästä löytää yhden katon alta niin Keittiömaailman keittiöt kuin kaiken kodin sisustamiseen tarvittavan? Huonekaluvalikoima on niin laaja, että tyylejä löytyy lähes joka makuun, ja itseni ainakin positiivisesti yllätti Lundian edustus Iskun myymälöissä. Ei yhtään hullumpi ajatus yhdistää kaksi vahvaa suomalaista sisustuksen brändiä yhteen, kun molemmat kuitenkin kuvastavat monelle meistä ajatusta suomalaisesta osaamisesta ja ajattomasta tyylistä. Siitähän Iskussakin on pitkälti kyse, suomalaisista juurista ja siitä, että on jo pitkään oltu osa suomalaisten kotien historiaa.

Suomen tulevan juhlavuoden mukaisesti tapahtumassa oli esillä Suomi 100 vuotta suunnittelukilpailun voittajien teoksia, joista omaksi suosikikseni nousi upea harmaa nojatuoli ja tämä tyylikäs syöttötuoli. Käykäähän kurkkaamassa kuva nojatuolista täältä, ihana vai mitä!

Parasta illan aikana oli se, että meillä oli Kertun kanssa riittävästi aikaa istua alas juttelemaan muutakin kuin arkisia kuulumisia, joita yleensä vaihdetaan viestien välityksellä. Nyt kävimme läpi molempien sisustushaaveita, pohdiskelimme toimivan kodin ratkaisuja ja koeistuimme joukon sohvia, joista muutaman olisin voinut napata mukaani vaikka samantien. Luulen, että molemmat ihastuimme HT collectionin valikoimaan siinä määrin, että tulemme lähiaikoina istumaan vielä uudemman kerran Iskussa hieromassa sohvakauppoja. Josko tämä yksi ilta olisi ratkaissut kaksi ongelmaa samalla kertaa: sen, mikä sohva meille tulee sekä sen, mistä kotiäiti löytää kiireisen arjen keskellä aikaa pysähtyä ja nauttia itseä inspiroivista asioista.

Viimeisin sarjakoukutus!

17 marraskuun, 2016

Lasten mentyä nukkumaan on iltaisin ollut jokseenkin vaikeaa saada juuri mitään järkevää aikaiseksi, sillä olen jälleen koukuttanut itseni uuteen sarjaan. Aikaisempia lemppareitani on olleet esim ruotsalainen Silta, Netflixin alkuperäissarja American horror show sekä tietenkin 2000-luvun alussa tuli katsottua jokainen jakso Sinkkuelämää. Kun ottaa huomioon, että lempielokuviini kuuluu sellaisia kuten Kill Bill, Sin city tai Taru sormusten herrasta, niin voisi varmaankin todeta, että taidan noin ylipäätään tykätä melko tummanpuhuvasta, ehkä jopa hieman masentavasta tarinankerronnasta. Fantasia yhdistettynä psykologiseen kauhuun tai jännitykseen on tyylilaji, jota kaikkein mieluiten seuraan, ja siksipä ei ollut yllätys, että koukutuin uuteen Netflixin lisäykseen Penny Dreadful -sarjaan heti ensimmäisestä jaksosta.

Penny Dreadful on täynnä mielenkiintoisia henkilöitä, joihin kaikkiin katsoja pääsee tutustumaan pintaa syvemmältä. On Frankenstein, Dorian Gray, noitia, ihmissusi, vampyyreja – vaikka ajatuksena henkilöhahmot ja tarinan juoni on melko överiä mässäilyä, niin jaksoja seuratessa kuitenkin huomaa, kuinka paljon monisyisempi sarja kyseessä onkaan. Kovin heikoille hermoille en tätä suosittele, mutta kaikki muut, avatkaa heti Netflix ja katsokaa sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Jos ei muuten, niin ehkä Josh Hartnettin vuoksi?!!

Lähes tavallinen sunnuntai muiden joukossa

15 marraskuun, 2016

Isänpäivä, äitienpäivä, tyttöjen päivä, roosa nauha -päivä, kummilasten päivä, nenäpäivä – oli kyseessä mikä tahansa juhlapäivä, tulisi meidän koittaa muistaa ajatus näiden päivien takana muulloinkin kuin vain silloin, kun kalenteri niin näyttää. Kyllä meilläkin isi eilen sai ihan erityistä huomiota lapsilta, kun aamu aloitettiin antamalla niin itse tehtyjä kuin ostettujakin lahjoja, mutta tosiasia on se, että noille molemmille pienille oma isi on maailman tärkein, viisain ja komein mies koko maailmassa, ihan joka päivä. Isin ollessa kotona kaksi pientä silmäparia seuraa jokaista liikettä tarkkana, silloin vain isi kelpaa syliin ottajaksi ja nukuttamaan ja isin huomiosta kilpaillaan keksimällä kaikenlaista hassua – tai joskus jopa jotain sellaista, jonka varmasti tietää olevan kiellettyä ja pakottavan isin keskeyttämään kaiken muun meneillään olevan. Ei mene päivääkään etteikö lapset kyselisi isin perään heti aamulla herätessään tai etteikö Minealla olisi kymmeniä juttuja kerrottavana isille hoidosta tultuaan.

Vaikka isänpäivänä isejä yleensä hemmotellaan, niin meillä Minean tulkinta päivästä oli se, että isi saa tehdä lasten kanssa ihan kaiken. Eikä yhtään hullumpi ajatus sinänsä, koska mitä isyyden tai äitiyden juhlinta muuten olisi kuin sitä, että saa olla onnellinen siitä mahdollisuudesta, joka meille vanhemmuuden myötä annetaan. Vanhemmuudessa jos missään sitä tajuaa, mitä tosirakkaus tarkoittaa, kun väsyneimmilläsikin huomaat leikkiväsi piilosta esikoisen kanssa tai kerta toisensa jälkeen asetat lastesi hyvinvoinnin omasi edelle. Puhumattakaan vanhemmuuden mukanaan tuomasta vastuusta, velvollisuudentunnosta ja uhrautumisesta tai siitä, miten voi olla mahdollista että lapsi ottaa niin paljon ja siltikin antaa vähintään triplasti enemmän takaisin.

Isänpäivä oli meillä kuin mikä tahansa vapaapäivä, heräsimme kaikki neljä samasta sängystä, kävimme brunssilla ja pulkkamäessä ja lapset kinastelivat siitä, kumman vuoro oli päästä isin polvelle lentokoneeseen. Vaikka isänpäivä on yksi vuoden tärkeimmistä päivistä, totesin hiljaa mielessäni, ettei meidän lapset tarvitse erityisiä päiviä isiä varten, koska isi on näille kahdelle supersankari ihan joka päivä.

Talvikamppeissa

12 marraskuun, 2016

Voisin tämän syksyn osalta antaa itselleni palautetta harvinaisen huonosti hoidetuista lastenvaatehankinnoista, tai ennemminkin niiden puutteesta, sillä huomaan jo toistamiseen ihmetteleväni, miten meiltä ei kaapista löydy asianmukaisia varusteita lapsille näille(kään) keleille. Olen toki parhaani mukaan tilaillut toppatakkeja ja uggeja, ostanut ystävän pieneksi jääneitä haalareita, klikkaillut ostoskoriin merinovillaisia pipoja ja hankkinut lämmintä sisävaatetta enemmän kuin kaksi lasta todellisuudessa tarvitsisi, mutta nyt, miinusasteiden näyttäessä jopa yli kymmentäkin,ja pohjoistuulen kylmentäessä ilmaa entisestään, huomaan aamuisin paniikissa kaivelevani lasten vaatekaappia samalla ihmetellen, miten kummassa en ole tullut ajatelleeksi, että marraskuussa voisi tarvita niinkin itsestäänselvää asiaa kuin toppahanskat tai vuorelliset kengät. Jo viime viikolla jouduin nolona soittamaan vanhemmilleni perään ja kysymään, voisivatko he tehdä yhden ylimääräisen kauppapysähdyksen hakiessaan lapsia hoitoon, jotta Nooa saisi ulkoiluun kunnon kengät. En tiedä kertooko se enemmän siitä, etten ihan täysin ole ehtinyt vielä sisäistää eläväni jo marraskuuta vai onko tämä väliaikaisasunnon aikaansaama hälläväliä-fiilis levinnyt käsittämään kaikki elämän osa-alueet? Taidan olla ainut, joka vasta tähän aikaan vuodesta herää tajuamaan, että talvi on todella saapunut näillekin leveysasteille?

Onneksi edes jotain on kuitenkin tehty oikeinkin, koska joka päivä lapset on päässeet hoidossa ulkoilemaan, oli varusteet sitten vähän sinne päin tai ei. Kivatin villapuvut viime vuodelta mahtuu molemmille edelleen, Minealla on yksi sopiva toppahaalari ja takki, yhdet lämpimät hanskatkin löytyy ja kaulurit plus huivit on molempien osalta kunnossa. Niin, ja Nooalla on ne kuomat, kiitos vaan äitille ja iskälle! Takkeja olen jemmannut lapsille useammatkin, mutta Nooalta puuttuu toppahousut kokonaan, Minean edellisvuotiset nilkkamittaiset toppahousut eivät täysin vakuuttaneet ja toisaalta, tyttö tänään ilmoitti muutenkin vihaavansa kaikkia kolmea takkiaan, joten saattaa olla, ettei edes uudet, sopivammat housut pelasta tilannetta. Tänään takkien alle olisi pitänyt pukea uudet merinovillaiset paidat, joten eiköhän Minea kylmän viileästi ilmoittanut, ettei aio edes sovittaa hankkimaani rumaa ja kutittavaa paitaa. Se siis siitäkin, ihan niin kuin niistä paksummista housuistakin, joita koitin varovasti ehdottaa leggareiden tilalle. Jos jotain olen tullut oppineeksi, niin sen, että on fiksuinta huomaamatta vaihtaa puheenaihetta, silloin kun vaatekeskustelut Minean kanssa alkaa kärjistyä siihen pisteeseen, että seuraavana vuorossa on huutoitkukiukuttelut – sekä äitin että tytön toimesta. Uudella zen-asenteellani koitan ajatella, että on ihan ok pukea pelkkä mekko ja sukkikset villahaalarin alle tai jättää huivit kokonaan laittamatta, jos tyttö itse vakuuttaa pysyvänsä lämpimänä.

Isoimman ongelman tällä hetkellä tuntuu aiheuttavan Nooan haalari. Yleensä ostan suurimman osan talvivaatteista jo edellisen kevään alennusmyynneistä, mutta tänä vuonna kokoarvio oli mennyt sen verran pieleen, että jouduin samantien etsimään Nooalle kokoa isomman tilalle. Tuplakokokojen takia uusikin haalari on kuitenkin väärän kokoinen, sillä selän mitta on juuri sopiva, mutta lahkeisiin jää metreittäin liikaa pituutta. En millään haluaisi lähteä taas etsimään Nooalle uutta haalaria, mutta enpä tiedä, onko liian isossakaan haalarissa kovin näppärä liikkua. Ratkaisu voisi olla sekin, että Nooa käyttää takki+housut -yhdistelmää siihen saakka kunnes haalari sopii joskus kevättalvella, mutta hankaloittaako se pukemista päiväkodissa? Äh, voisiko joku vain tiputtaa meidän postiluukusta yhden haalarin (ja hanskat, kengät, pipot, kypärämyssyt…), niin hoitoon lähtemisestä tulisi jälleen edes astetta helpompaa? Tai voisitteko vaan vinkata mistä löytäisin kivan haalarin suht järkevään hintaan, ja vielä mielellään aika lailla nyt heti?!

Miten teillä, oletteko varautuneet talveen fiksummin vai löytyykö tästä universumista muita yhtä toheloita kuin meikäläinen?

Halloween!

10 marraskuun, 2016

Tämä postaus tulee nyt pienellä viiveellä, mutta en malttanut silti olla kirjoittamatta meidän halloween-bileistä, jotka pidettiin jo reilu viikko sitten sunnuntaina. Voisi sanoa, että meillä on tyttöjen kanssa muodostunut perinteeksi pitää lapsille halloweenit, ensin ne järjesti Katriina, viime vuonna meikäläinen ja nyt Essi. Tällä kertaa päädyttiin nyyttäriperiaatteeseen, niin että kaikki teki jotain eikä Essille jäänyt liian isoa hommaa koristeluiden ja tarjottavien kanssa. Pitäisi ehdottomasti useamminkin järjestää nyyttäreitä, koska kaikki meistä kuitenkin on innokkaita leipomaan ja kyllähän se vaan on aikamoinen duuni tehdä kaikki alusta loppuun itse, jokainen juhlia järjestänyt varmasti tietää mitä tarkoitan.

Tiedän, että varmaan monet teistäkin on sitä mieltä, että halloween on täysin turha jenkkien juhla, joka olisi voinut jäädä tulematta Suomeen, mutta meillä halloween oli todella odotettu jo kuukautta, paria etukäteen. Mun puolesta kaikki juhlat on tervetulleita, koska teemojen suunnittelu on hauskaa, ja jokainen syy järjestää jotain vähänkin erikoisempaa ystäville on pelkästään hyvä juttu. Arki voi joskus olla niin raskasta, ettei jaksaisi mitään ylimääräistä mutta toisaalta, eikö ne erityiset päivät juuri tee kaikesta niin paljon siedettävämpää? Musta ainakin tuntuu, että koko viikko menee huomattavasti kevyemmin, kun edessäpäin on jotain kivaa, jota odottaa. Ja kuten jo sanoin, yhdessä tekemällä kaikki pääsee helpommalla, ja kynnys järjestää juhlia laskee selkeästi.

Jos juhlia odotin minä, niin kyllä ne oli kova juttu Mineallekin. Etenkin asun suunnitteleminen mainoslehtiä selailemalla, puvun valitseminen lelukaupasta ja lopulta se, että asua sai pitää kotona, hoidossa ja juhlissa useamman päivän putkeen. Menin halloween-fiiliksissä ostamaan lapsille pienet haamupallotkin, vaikka olinkin jo kaupan kassalla ihan varma, ettei ne tulisi Nooan käsittelyssä kestämään paria päivää (tuntia) kauempaa. Nooallekin käytiin Lindexiltä ostamassa luurankohousut ja järkevästi valitsin teepparin, joka menee käytössä jatkossakin. Yritin alkuun ehdotella Mineallekin jotain käytännöllisempää asua, jonka osia voisi hyödyntää muissakin vaateyhdistelmissä, mutta kun kerran olin mennyt lupaamaan minkä asun tahansa, niin tottakai tyttö piti päänsä ja valitsi käytännöllisen sijaan oman lempparinsa. Hieman suunnitelmat muuttuivat matkan varrella laimeammiksi, kun mekosta jätettiin pois kauluri eikä Minea halunnut naamaan maskeerauksiakaan – ehkä oma peilikuva olisi ollut liian jännittävä itsekään katseltavaksi?

Mitenkäs teillä? Juhlitteko halloweenia vai jättäisittekö koko juhlan ennemmin amerikkalaisten huviksi?

Aikaa kahdestaan

7 marraskuun, 2016

Niin, mitä se oikein edes on? Perhehetket, viikonloppusuunnitelmat lasten kanssa ja äititreffit lapsiporukalla on viime aikoina (vuosina!) tulleet aika paljon tutummiksi kuin miehen kanssa kaksin vietetyt romanttiset illat, tai ylipäätään kahdenkeskinen aika kotona ilman lapsia. Taidan olla sitä äitityyppiä, joka ei osaa vaatia aikaa itselleen, vaikka samaan aikaan voi arjessa pää räjähdellä ja hermoja kiristää, koska kaikki aika tuntuu menevän lasten kanssa paikasta toiseen juostessa tai ihan vaan kotona ollessa ja kotitöitä tehdessä. Ihan lähipiirissänikin on niitä äitejä, jotka harrastavat säännöllisesti, tekevät asioita oman hyvinvointinsa eteen ja mikä melkein yhtä suosittua, on niitä aviopareja, jotka järjestävät lapsille hoitopaikan mummolasta, jotta itse pääsisivät syömään, elokuviin tai viikonloppuna bändin keikalle. Yleensä niinä kertoina kun meidän lapset on olleet hoidossa, on meillä ollut ystävän häät tai muut juhlat, joissa lapset eivät ole iltaan saakka olleet mukana. En tiedä, missä mättää, ehkä siinä, että olen tainnut kehittää itselleni ajatusmallin, jonka mukaan sallin itseni viedä lapseni hoitoon vain jos kalenteri näyttää jotain ”pakollista” ennaltasovittua menoa. Se, että lapset olisivat hoidossa parisuhdeajan takia, kuulostaa enemmän kerran vuodessa -jutulta kuin joltain, jonka voisin ottaa tavaksi. Saattaa olla, että kuvittelen hoitoviikonloppujen olevan rajallinen määrä päiviä vuodessa, ja ne päivät jolloin tätä mahdollisuutta haluaa käyttää, on säästettävä niihin ybertärkeisiin menoihin, jolloin hoitopaikalle on ihan todellista tarvetta. Saattaa kuulostaa periaatteessa ihan järkevältäkin, paitsi kun tosiasiassa meidän lapsille olisi hoitopaikka tarjolla vaikka ympäri vuoden.

On niitä poikkeuksiakin tähän sääntöön, sillä viime viikonloppu oli siitä erikoinen, että kahdenkeskistä aikaa oli tarjolla niin Nikon kuin Mineankin kanssa. Olin sopinut lasten hoidosta vanhempieni kanssa, jotta pääsisimme ekaa kertaa molemmat Nikon kanssa raksalle lauantaina. Tietynlaista laatuaikaa ja parisuhteeseen panostamista sekin, että yhteistyöllä hioimme ja lakkasimme kymmenen vanerilevyä valmiiksi odottelemaan tämänviikkoista asennusta – ja minä kun kuvittelin, etten tässä taloprojektissa pääsisi tekemään mitään muuta kuin lastenhoitoa. Ehkä olisimme voineet käyttää päivän tehokkaamminkin, mutta raksapäivä oli poikkeuksellinen verrattuna normaalitilanteeseen, jossa sovimme päivän aikana whattsappissa talolla tapahtuvista asioista ja muista viikon juoksevista aikatauluista, sekä huikkaamme toisillemme oviaukossa moikat ennen töihinlähtöä. Tätä se talon rakentaminen taitaa monilla muillakin jonkin aikaa olla, jostain on tingittävä, jotta johonkin muuhun voi panostaa.

Samaan viikonloppuun mahtui myös Minean kanssa vietettyä laatuaikaa leffateatterissa Tatun ja Patun toilailuja seuratessa. Ehdottelin Minealle Tatua ja Patua jo aiemmin, mutta silloin elokuva ei saanut juurikaan kannatusta, mutta lopulta kun Laura ehdotti yhdessä elokuviin menemistä, vei kaverin seura voiton, ja Mineakin kiinnostui ajatuksesta. Tatun ja Patun seikkailuja pitkin Helsingin katuja seuraili loppujen lopuksi sen verran mielellään, että elokuva sai kehut koko porukalta, niin myös Minealta, ja tänään käytiin kirjastosta vielä lainaamassa yksi Tatu ja Patu -kirjakin iltalukemiseksi. Suurin osa elokuvan vitseistä taisi kuitenkin enemmän naurattaa mua kuin Mineaa, koska ihan kaikki viittaukset joulun perinteisiin tai muuten vain elämän realiteetteihin ei auenneet Minealle. Minean mielestä kuulosti ihan järkevältä paistaa hyasintteja uunissa ja ripustaa kranssi kaulaan, puhumattakaan siitä etteikö Helsingin slangilla voisi kaveria moikata huikkaamalla tsufet yläfemman kanssa. Nykyään se ehkä tuntuukin olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, että lastenelokuviin ujutetaan huumoria kaikenikäisille, vai oonko mä vaan nähnyt pelkkiä angry birdsejä ja risto räppääjiä viime aikoina? Joko te muuten olette käyneet leffassa katsomassa Tatua ja Patua, mitä tykkäsitte? Mainoksissa näytti vilahtavan muutama muukin kiva jouluaiheinen lastenelokuva, joten meillä on tiedossa ainakin vielä yksi leffareissu ennen joulua.

NOSHin syksy (sis arvonnan!)

3 marraskuun, 2016

Syyslomaviikolle halusin keksiä mahdollisimman paljon kivaa tekemistä, kaikkea sellaista mikä olisi mieluisaa niin lapsille kuin mullekin. Niinpä oli se Tampereen reissu ja teatterissa käynti, Hoplop muutaman ihanan ystävän ja heidän lastensa kanssa (okei, tämä ei ehkä ollut itselle mikään THE rentouttaja, ainakaan poislähdön hetkellä..) sekä keskiviikkoiltana meillä NOSH vaatekutsut, nekin erityisen hyvässä ystävien seurassa. Saatoin ehkä vähän naurahtaa sille, kuinka vielä kuukausi sitten kiittelin ettei tässä asunnossa tarvitse järjestää lasten synttäreitä tai mitään muitakaan sen isompia järjestelyitä vaativia kahvitteluja, mutta sitten kuitenkin päädyn pitämään vaatekutsut! Kuvittelin stressaavani ympäriinsä lojuvista pahvilaatikoista tai siitä, miten me kaikki mahdutaan näihin ahtaisiin neliöihin, mutta todellisuudessa nämä viimeviikkoiset kutsut olivat varmasti yhdet rennoimmista, joita olen järjestänyt, koska olisihab se pitänyt muistaa, että ihmiset ne sen tunnelman tekee, ei kutsujen puitteet tai tarjoamiset.

Lasten ja naisten vaatteita suunnitteleva NOSH julkaisee päämallistonsa aina kahdesti vuodessa, ensin lapsille ja heti perään tulee paljon odotettu naisten mallisto. Itse olen useimmiten koittanut ajoittaa omat kutsuni näihin mallistojen lanseerausviikkoihin, mutta verrattuna muihin kotikutsujen vaatemerkkeihin NOSHilla poikkeuksellisen kivaa on se, että uutuustuotteita tulee ripotellen pitkin kautta eikä yhdilläkään kutsuilla myydä pelkkää ei-oota. Meillä viimeviikkoiset kutsut painottuivat juuri julkaistuun NOSH naisten mallistoon, vaikka toki monet äitit samalla ihastelivat lastenvaatteita ja täydensivät talven vaatevarastoja esim tällä graafisen suloisella Kivat-yhteistyöhaalarilla. Luottoesittelijäni aurinkoisen ihana Reetta kertoi kutsuilla lyhyesti ensin lastenmallistosta, jonka jälkeen meille esiteltiin tyylikäs, kauniin ajaton naisten syksy/talvimallisto. Mukana oli paljon hempeää roosaa, mustaa ja harmaata, mutta myös ihanan syksyisiä sävyjä mokkaa ja toffeeta. Kankaiden laatuun ja viimeisteltyyn työnjälkeen on NOSHilla voinut aina luottaa, niin myös totesimme tälläkin kertaa hypistellessämme pehmeää luomupuuvillaa, napakan tuntuista joustotrikoota tai hieman paksumpaa ribbiä. Omaksi suosikikseni taisi tänä syksynä nousta juurikin tuo miellyttävä ribneulos, jota huomasin lisääväni ostoskoriini useammassa eri värissä.

Suosikeista puheenollen tämän kauden NOSH naisten mallistosta eniten huokailuja tuntui aiheuttavan muutama omallekin suosikkilistalleni kuuluva vaate. Alla olevissa sovituskuvissa Miian päällä on hempeä puuteriroosa MOTO collegejakku, jota on myyty varmasti vähintään joka toisilla kutsuilla, eikä ihme että kaikkein pienimmät koot on jo ehtineet loppua. Sovittelin jakkua itsekin ja haaveilin yhdistäväni sen mustaan paitaan ja midi-mittaiseen vekkihameeseen. MOTO jakku, ihan niin kuin raidallinen LINDA collegehuivikin, on juuri niitä vaatekappaleita, jotka yhdistyy asuun kuin asuun, ja joista helposti tulee vaatekaapin uusia luottovaatteita joka tilanteeseen. Hameen ja korkkareiden kanssa MOTO jakusta saa siistin juhlakelpoisen asun, mutta valkoisten tennareiden ja farkkujen kanssa se menisi keväällä vaikka puistonlaidallakin istuessa.

Mun ribbi-ihastukseni sai mut tilailemaan raitaa vaatekaappiini useammankin vaatteen verran, yhtenä niistä tämä ANNA poolopusero. Sekä musta-muskotti että musta-vanilja ANNA pusero sattuivat vieläpä kuulumaan VIP-tuotteisiin, mikä tarkoittaa sitä, että emäntä (ilman ostorajaa) tai kutsuvieras, joka tilaa yli 100€:lla saa tilata itselleen VIP-tuotteen 15€ ovh-hintaa edullisemmin. Kutsuemäntää muistetaan NOSH vaatekutsuilla siis muillakin eduilla kuin vain alennuksella, jonka saat kutsujen myynnin tai vierasmäärän mukaan. Kumma juttu muuten, miten kovasti ihastuin juurikin tähän muskotti-musta ribbipaitaan, vaikka yleensä käytän vain perusvärejä mustaa, valkoista ja harmaata. Jotenkin syksy, oranssit lehdet ja luonnon tummemman vihreät sävyt saivat kaipaamaan itsellenikin jotain muuta kuin sitä jo tutuksi käynyttä väriskaalaa. Mitäs sanotte, eikö olekin ihan kivaa vaihtelua?

Teille, joille suomalainen NOSH on merkkinä uusi, voin kertoa, että meillä näitä laadukkaita, eettisiä vaatteita on käytetty jo kohta neljän vuoden ajan! Korkealaatuisissa tuotteissa käytetään sertifioitua luomupuuvillaa ja vaatteilla öko tex -sertifiointi, jonka ansiosta kuluttaja voi luottaa tuotteiden olevan turvallisia ja myös ekologisia. NOSH haluaa tarjota kolmelle teistäkin mahdollisuuden päästä testaamaan näitä tyylikkäitä ja niin mukavia naisten- ja lastenvaatteita, ja saan arpoa kolme 30€:n arvoista lahjakorttia. Kommentoi tähän postaukseen syksyn NOSH suosikkisi viimeistään tiistaina 8.11. ja olet mukana arvonnassa. Suosittelen kaikkia jyväskyläläisiä myös seuraamaan facebookissa Reetan NOSH-ystävät ryhmää, johon Reetta aina lisäilee paljon sovituskuvia ja muuta pientä kivaa extraa. Kaikki Suomen NOSH edustajat löydät tästä linkistä.

Kuinka kävi hiuksille? (sis arvonnan!)

31 lokakuun, 2016

Postaus toteutettu yhteistyössä New Nordicin kanssa

Muistatte ehkä vielä tämän postauksen, jossa kerroin, kuinka epätoivoisessa jamassa hiukseni ja ripseni vielä kesän lopussa olivat? Ripset ohenivat pidennyksistä, ja kun pidennykset lähtivät, jäi jäljelle ohuen hennot ripset, joita en tunnistanut omikseni pitkään aikaan. Tiesin kyllä, että tilanne normalisoituisi ajan myötä, ja ripset kasvaisivat takaisin yhtä tuuheina kuin ovat joskus olleet, mutta se mille en uskonut olevan juuri mitään tehtävissä, on hiukset, jotka armottomasti ovat iän karttuessa ohentuneet ja muuttuneet lähes säälittävän hennoiksi ja helposti katkeileviksi. Ikä on varmaankin pahin kaikista, mutta tuskin monen vuoden blondaaminen, imettäminen tai jatkuva hiusten ponnarilla pitäminen ovat nekään kovin hyvää tehneet hiusten elinvoimaisuudelle. Jo valmiiksi hentoihin hiuksiin en uskaltaisi ottaa hiustenpidennyksiä vaikka ne kuinka hyvältä näyttäisivätkin, koska ajattelen niiden olevan liian raskaat ohuiden hiusten kannateltaviksi. Muutaman kerran olen pidennyksiä kokeillut ja ihanathan ne olisivat, mutta entä sitten jos vuosien kuluttua niistä haluaakin päästä eroon? Mitä omista hiuksista enää silloin olisi jäljellä?

Ratkaisua hiusongelmiini lähdin tällä kertaa etsimään ravintolisien puolelta, ja sain testiini noin kolme kuukautta sitten luontaistuote Hair Volumen. Lähdin testaamaan tätä uuden sukupolven ravintolisää avoimin mielin enkä missään vaiheessa odottanut ihmeparantumista, vaikka toivoinkin kuurin jollain tapaa näkyvän hiusten tuuheudessa ja ehkä myös ripsien kasvussa. Toivoin, että vähitellen hiukseni vahvistuisivat ja alkaisivat pikkuhiljaa näyttää enemmän siltä, mitä ne olivat vielä noin kymmenen vuotta sitten kun vielä sain kehuja hiusteni elinvoimaisuudesta ja kiillosta. Epäilin kuitenkin, osaisinko kertoa kovinkaan kummoisia käyttökokemuksia testijakson päätyttyä, koska muutosta on itse kovin vaikea havaita tottumisen vuoksi, ja toisaalta vuodenajatkin voi joskus itselläni vaikuttaa hiusten kuntoon.

Olin ehkä hieman jopa yllättynyt nyt kolmen kuukauden Hair Volumen käytön jälkeen vertaillessani elokuun puolessa välissä otettuja kuvia tähän päivään, sillä ainakin itse huomaan volyymin lisääntyneen, ja tuntuu muutenkin kuin yksittäinen hius olisi saanut lisää paksuutta. Kaikkein selkeintä muutos on siinä, miltä hiukset omaan käteen tuntuvat. Puristeltaessa ja haroessa hiukset ovat vahvemmat, ne laskeutuvat kauniimmin ja mikä ehdottomasti parasta, hiukset sähköistyvät huomattavasti vähemmän kuin ennen Hair Volumen käyttöä! Sähköisyys on mulle aina ollut kiusa, jonka kanssa olen joutunut opetella elämään, koska kuvittelin useiden kokeilujen jälkeen, ettei asialle yksinkertaisesti ole tehtävissä mitään. Vasta nyt alan ymmärtää, että ehkä olenkin etsinyt ratkaisua väärillä keinoilla – avain sähköisyyden poistamiseen kun tuntuukin olevan siinä, että hoitaa hiukset ravitsemalla niitä sisältä päin ja näin ennaltaehkäisee sähköisyyden syntymistä. Ainakaan minun hiuksissani ei ole tuntunut auttavan mitkään ulkoiset hiustenhoitotuotteet, mutta Hair Volume on nyt syksyn viilenevillä keleillä ollut suorastaan pelastus tähän ongelmaan. Vaikka olen oman kolmen kuukauden kuurini syönyt, en taida ihan vielä uskaltaa lopettaa Hair Volumen käyttöä tähän, vaan jatkan ainakin talven yli ja katson miten hiukset reagoi koviin pakkasiin ravintolisän kanssa.

Kun kerroin blogissa aloittavani Hair Volumen käytön, soitti äitini minulle ja sanoi itsekin käyttäneensä tuotetta jo pidemmän aikaa. Äitini hiukset ovat varmasti yhdet paksuimmista, joita olen koskaan nähnyt, ja olen aina kuvitellut niiden pysyvän sellaisina luonnostaan (ja ihmetellyt, miksei hiusgeeni ole periytynyt tänne saakka!) mutta äiti kertoi testanneensa useampaakin erilaista hiustenkasvua tukevaa ravintolisää, ja todenneensa Hair Volumen parhaaksi mitä tulee hiustenlähdön ehkäisemiseen ja kasvun tukemiseen. Hänellä se on auttanut myös vahvistamaan kynsiä, mikä ei kyllä olisi itsellenikään yhtään huono juttu, kun en tässä kiireisessä arjessa niitä ehdi koskaan juurikaan hoitamaankaan.

Jälleen yhdellä teistäkin on mahdollisuus päästä testaamaan tätä New Nordicin Hair Volume -ravintolisää, sillä sain arvottavaksi kolmen kuukauden mittaisen kuurin, jonka aikana hiusten sanotaan saavan elinvoimaisuutta, ja kasvua edistävät ainesosat ehtivät alkaa vaikuttamaan. Jos sinustakin siis tuntuu, että hiukset voisivat olla terveemmät ja vahvemmat ja voisit testata, mitä Hair Volumr voi hiuksissasi saada aikaan, niin kommentoi tähän postaukseen viimeistään tämän viikon torstaina 3.10. Mikäli tuote on sinulle jo ennestään tuttu, niin mielelläni kuulisin teidänkin käyttökokemuksia, joten myös niitä saa käydä jättämässä kommenttiboksin puolelle!

Feta-tomaattipiirakka

30 lokakuun, 2016

Meidän äitiporukassa on tullut tavaksi viettää halloweenia yhdessä, ja tänään treffattiin jo kolmatta kertaa suunnilleen samalla kokoonpanolla. Tällä kertaa päädyttiin nyyttäreihin Essin luona, ja koska eilinen meni mun osalta reissussa ja aamu kuvauksissa, niin piti keksiä jotain helppoa ja nopeeta leivottavaa. Päädyin jo toistamiseen tekemään Piian inspiroimaa feta-tomaattipiirakkaa, joka ihan oikeasti on nopein suolainen piirakka, jota olen koskaan tehnyt. Ja mikä vielä parempaa, kaikki on kehuneet piirakkaa todella herkulliseksi, joten tämä taisi juuri päästä mun suolaisten leivonnaisten suosikkilistalle. Maistakaa ja ihastukaa!

POHJA

125g voita tai margariinia

1/2prk Valion pehmeä rahkaa

1tl leivinjauhetta

2dl vehnäjauhoja

TÄYTE

1pkt Patros-fetaa

1pkt kirsikkatomaatteja

ripaus emmental-raastetta

suolaa

mustapippuria

Sekoita pehmeä voi ja rahka. Lisää joukkoon leivinjauhe ja vehnäjauho ja sekoita tasaiseksi. Painele taikina voideltuun piirakkavuokaan. Murusta päälle feta ja puoliksi leikatut tomaatit. Ripottele pinnalle juustoraastetta ja ripaus suolaa ja mustapippuria. Paista 200 asteessa noin 1/2 tuntia.

Ihanat, kamalat aamut

28 lokakuun, 2016

Kaikki vaatteet hukassa, lapset kiukuttelee, kukaan ei jaksa nousta ylös, ulkona on liian pimeää, myöhässä taas, missä kurahousut, leipä ja kahvi autoon mukaan, vielä hakemaan unohtuneet unilelut, hiukset jäi nyt harjaamatta, ainiin ja hampaat, äiti en varmasti pue tänään näitä housuja, yökyökyök, et voi olla tosissas!

Missä vaiheessa meidän aamuista tuli yhtä suurta kaaosta, jossa vaatteet lentelee, äiti komentaa ja lapset kiukkuaa väsyneinä? Enkö voisi kelata takaisin niihin rennon rauhallisiin aamuihin, jolloin olin vielä hoitovapaalla ja ainut aikataulu joka painoi päälle, oli ulkoilu, lounas tai päiväunet eikä niistäkään ihan niin minuutilleen tarvinnut välittää. Nyt olen huomaamattani alkanut kahden lapsen äitinä elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia ja mikä inhottavinta, arkena jokainen hetki tuntuu jollain tapaa aikatauluteltu, ja koko ajan olemme joko lähdössä johonkin tai tulossa jostakin. Ehkä aamut olisi lapsillekin helpompia, jos aikatauluissa olisi joustamisen varaa vai onko kaikessa lopulta kyse siitä, että itselläni on kiire ja stressi ajoissa töihin ehtimisestä ja huomaamattani tartutan tunteen lapsiin? Nooa on ihan tässä viime aikoina keksinyt, että on paljon kivempi pomppia kotona teepaitasillaan sohvalla tai yleensäkin tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa – kuten kiivetä herkkujemmoista hakemaan levyllinen suklaata ja syödä sitä salaa kylppärissä. Ihan liian monena aamuna olen viimeisen kuukauden aikana vienyt autoon yhden kiljuvan lapsen sisävaatteissaan (useimmiten vähintään ilman sukkia ja takkia!), ja saman kiljuvan pojan tuon melkein joka päivä iltapäivällä myös takaisin kotiin. Vaistoaakohan lapset sen, milloin meidän vanhempien pitäisi jo olla jossain muualla, vai miten juuri niinä aamuina tai iltapäivinä kun itsellä on kiire, lapsia vähiten kiinnostaa autolle käveleminen tai turvaistuimessa istuminen. Ihan liian monena aamuna huomaan lähes väkisin istuttavani sen saman kiljuvan pojan autoistuimeen ja kylmän viileästi lähteväni huutokonsertin kuuluessa takapenkiltä ajamaan kohti hoitopaikkaa. Sen jälkeen kun kaikki keinot on jo kokeiltu ja suostuttelut havaittu turhiksi, on viimeinen keino tehdä asiat ilman neuvotteluja.

O-n-n-e-k-s-i on myös niitä aamuja, jolloin aamupalat syödään rauhassa lasten kanssa kotona, katsotaan Pikku kakkosta, leikitään hetki ja vaatekaapista ehditään valita kaikkein lemppareimmat vaatteet. Ihanan kiireettömiä, rentoja aamuja mahtuu meidän viikkoihin enemmän kuin niitä nyt on jo ihan pakko lähteä -aamuja, sillä muutenhan alkaisin väkisinkin haaveilla hoitovapaan jatkamisesta (en sano, ettenkö silti haaveilisi hah!). Kiireettöminä aamuina saatan aamukahvia juodessani ehtiä selata jonkun lehdenkin, ehkä saan laitettua ripsiväriäkin ja ehdin pakata lounasta mukaan töihin. Ne on aamuja, joista nautin täysillä, saan maata lasten kanssa sängyssä vielä pitkään heräämisen jälkeenkin, eikä kiirettä ole olemassa ellei sitä itse tee. Näinä aamuina Nooan uhmailun kanssa on huomattavasti helpompi elää, kun meillä kaikilla on aikaa istua eteisen lattialla odottamassa, kuinka pieninkin meistä koittaa saada kengät itse jalkaan, ja useimmiten ehdimme Minean toiveesta töpötellä portaita alas yksi kerrallaan sen sijaan että kiitäisimme hissillä nopeinta tietä pihalle. Jos saisin valita, työpäiväni alkaisi joka aamu aikaisintaan yhdeksältä, nauttisin aamuista kotona lasten kanssa, odottelisin rauhassa yön mustan pimeyden väistyvän päivänvalon tieltä ja silti tulisin ajoissa töistä kotiin hakemaan lapsia hoidosta. Tai ehkä odottaisin pimeän kaamoksen kääntymistä kevättalveksi jossain kauempana etelän lämmössä, yhdessä perheen kanssa – ei yhtään hullumpi vaihtoehto sekään vai mitä sanotte?

Ystäviä, yksi näytelmä ja yksi unohtunut lahja

25 lokakuun, 2016

Loman jälkeinen töihinpaluu tapahtui eilen niin rytinällä, että itse olin vielä toinen jalka lomalla ja aamulla työhuoneessani seisoskellessa hämmästyneenä tuijottelin ympärilleni pohtien, mistä sitä aloittaisi. Tein kahden tunnin työpäivän, tänään töissä meni neljä tuntia plus lounas- ja kahvitauot, joten mitaleja työhön panostamisesta tuskin on tähän osoitteeseen ihan heti tulossa, mutta tiedättekö, että lasten hoitokuvioiden, kauppareissun, auton oston, raksapalaverin, yhden perheen kuvien muokkauksen, harrastukseen viemisen, kaihdinpalaverin, postikäynnin, kuukausittaisen laskujen maksamisen ja kaikkien kotitöiden jälkeen olin tänään todellakin pullan jos jonkin tarpeessa. Ongelman ydin lienee on siinä, että ensin pääset kunnolla virittäytymään lomatunnelmaan pyörimällä kotihousuissasi viikon putkeen, ja sitten paluu arkeen onkin jo edessä ja se tapahtuu paljon armottomammin kuin yhtenäkään muuna tavallisena maanantaina. En tiedä onko kukaan muu tästä samaa mieltä, mutta vaikka irtiottojen sanotaan piristävän perheellisen arkea, niin itse väittäisin sen olevan päinvastoin – ruuhkavuosifiilistä on huomattavasti helpompi sietää, kun onnellisen tyytyväisenä ei tiedä paremmasta.

Se, mikä mut sai kaipaamaan lisää lomaa ja vähemmän töitä, oli meidän viikonlopun pikareissu Tampereelle. Ensin oltiin suunniteltu, että Niko pitää syysloman meidän kanssa samaan aikaan, mutta kun se jossain vaiheessa muuttuikin työkiireiksi päivisin ja pitkiksi raksarupeamiksi iltaisin, jäi meille perheenä vietettävää aikaa vain lauantai ja sunnuntai. Vielä perjantaina meiltä oli hotelli varaamatta ja koko reissu vaakalaudalla, kun Nooa tyhjensi Hoplopin jälkimainingeissa mahalaukkunsa sisällön keskelle meidän eteistä, mutta kun yön aikana selkeni, ettei kyseessä ollut kertaluontoista episodia pahempi juttu, niin uskalsimme aamulla startata auton kohti Tamperetta. Tampereella meitä odotti Ikean lihapullat ja tunnin pikakierros Ideaparkissa, koska huomasin unohtaneeni seuraavan päivän synttärisankarille tarkoitetun lahjan kotiin keittiön komeroon. Leluhyllyn silmäileminen ToysRUsissa osoitti, ettei mielikuvitukseni lopulta riittänyt muuhun kuin nappaamaan mukaan täsmälleen samanlaisen lego-paloauton kuin se kotona valmiissa paketissa odottava, jonka olin ostanut hyvissä ajoin etukäteen välttääkseni viime hetken paniikkia.

Ihan ei ehkä lahjan kanssa mennyt kaikki putkeen, mutta pääasia että päästiin sunnuntaina angry birds -synttäreille, ja MInea sai pitkästä aikaa leikkiä Elsan kanssa. Pojilla on 1,5 vuotta ikäeroa, mutta oli hauska huomata, miten niilläkin leikit lähti heti vauhdilla liikkeelle, vaikka Nooa ei aina näyttänyt ihan edes tajuavan, mitä leikitään. Luulen, että Minean esimerkki on aika vahvasti auttanut Nooaa ymmärtämään, miten jonkun kanssa leikitään yhdessä, sillä en muista että Minea olisi vielä noin pienenä osannut touhuilla muiden lasten kanssa samalla tavalla, vaikka muuten niin taitava tyttö jo olikin. Muistelisin, että puolitoistavuotiaana Minean leikkiminen oli enemmänkin sitä, että kaverin kanssa oltiin kyllä samassa huoneessa, mutta leikit oli molemmilla ihan omia touhujaan. Nyt synttäreillä pojat juoksivat, heiluivat käukosäätimien kanssa vaatien lastenohjelmia, ajoivat junaradalla ja pariin kertaan saattoivat naureskellakin toistensa hölmöilyille. Tällaisissa tilanteissa sitä aina muistaa, kuinka paljon se harmittaakaan, että nykyään nämäkin tyypit asuu ihan liian kaukana, jotta ehtisi näkemään riittävän usein – vielä kun välimatkan lisäksi kaikilla on omat aikataulunsa ja arkikiireensä, niin joskus tapaamisten sopiminen voi olla yllättävänkin hankalaa. Onneksi aina on synttärit ja kohta yksi vierashuone, johon majoittaa ystäviä yökylään.

Minealle Tampereen kohokohtia oli tietenkin kaikki, mitä Elsan kanssa tehtiin. Tyttö sai myös valita muutaman vaatteen Mangon lastenosastolta, ja mukaan valikoitui uusi toppis kaupunkikäyttöön, paksumpi neule ja ihana kukallinen hame. Dinskosta napattiin vielä molemmille meille samistelukengät eli Minealle kuvissa näkyvät mustat nilkkurit ja mulle aika lähelle samanlaiset. Tavoitteena oli löytää välikausikengät hoitoon (miten voi edes olla mahdollista, että meiltä oli ne vielä hankkimatta tässä vaiheessa syksyä?!), mutta lopulta ne käytiin Minean kanssa hakemassa ruokakauppareissulla Prismasta.

Lauantaina käytiin Minean ja Elsan kanssa Tampereen työväenteatterissa katsomassa näytelmää Vesta Linnea ja aavelapsen arvoitus. Voin suositella näytelmää kaikille yli 4-vuotiaille lapsille, se oli oikeasti ihan viihdyttävä meille äiteillekin, ja samaistumispintaa löytyi Vesta Linnean ylirasittuneesta, hieman homssuisesta äitistä. Ainakin allekirjoittaneelle tuli monessa kohtaa vähän liiankin tuttu fiilis, kun näytelmän äitihahmo lompsi ympäriinsä t-paidassa, nuhjuisissa kotihousuissa ja crocseissa. Tyttöjä näytelmä taisi välillä vähän jännittää, ainakin niissä kohdin kun näyttämö pimeni ja täyttyi savusta. Kokonaisfiilis näytelmässä kuitenkin oli aika hulvaton, menkää siis ihmeessä katsomaan, varsinkin jos edellisestä teatterikäynnistä on jo aikaa ja asutte Tampereen seudulla!

Milloin muutetaan?

22 lokakuun, 2016

Talon koko ajan valmistuessa on nyt alkanut vähitellen jo tulla malttamaton olo, eikä enää haluaisi odottaa kuukauttakaan ennen kuin koti on valmis ja pääsemme muuttamaan. Kuun vaihtumisen jälkeen projektissamme alkaa viimeinen kolmannes (hah, koko homma tulee meillä itse asiassa kestämään kutakuinkin saman aikaa kuin lapsen odotus!), joka on varmasti seesteisempää aikaa siinä mielessä, että Nikokin on taas enemmän kotona ja vähemmän raksalla, eikä uusia valintoja tarvitse enää juurikaan tehdä. Oikeastaan jo nyt meillä pitäisi olla kiintokalusteet valittuina ja tilattuna, niin kuin laatat, lattiat, hanat, väliovet ja kaikki muukin, mutta asiat on edelleen suunnitteluasteella. Luulin ainakin keittiön ratkeavan tänään, kun lähdimme yhden yön reissulle Tampereelle, mutta suunniteltu Kvikillä piipahtaminen jäi tekemättä kun liike olikin sulkenut ovensa jo puoli tuntia ennen meidän perille pääsemistä. Oliko se ehkä merkki siitä, ettei meidän enää kannata pyöritellä asiaa? Jossain vaiheessa ehdin innostua Valanti-keittiöistäkin, mutta onneksi satuin törmäämään netissä keskusteluun, jossa useampi keittiön tilannut valitti pintamateriaalien olevan laadultaan kutakuinkin ala-arvoisia. Keittiötoimittaja, joka meillä on tällä hetkellä ykkösenä, olisi sopivan moderni ja vieläpä kotimainen, mikä on meille iso plussa. Onko teillä kenelläkään kokemusta Domuksen kalusteista?

Joitain pienempiä kömmähdyksiä on raksalla ehtinyt tässä kuluneen kuukauden sisään tapahtua. Ulko-ovi aukeaa meillä väärään suuntaan, koska emme tajunneet sitä tarkistaa piirustuksista, päämakkariin oli suunniteltu sisäikkuna olohuoneeseen päin, mutta se jätettiinkin pois, koska ikkunaa on muutenkin ihan riittävästi ja kolmantena, meillä on yläkerrassa avautuvia ikkunoita (pakolliset hätäpoistumistiet) muutama ylimääräinen. Heti kun kaikki ikkunat oli asennettu paikoilleen, tajusimme myös, että ikkunoita on yleensäkin suunniteltu taloon kaiken kaikkiaan ehkä jopa liikaa. Olohuoneessa olisi varmasti riittänyt pari ikkunaa vähemmänkin, ja meidän makkarin sekä alakerran tv-huoneen lattiasta-kattoon-ikkunat on mielestäni täysin ylimitoitettuja. Ensin ne taisi kaikki olla aavistuksen pienempiä, mutta arkkitehti suurensi niitä jossain vaiheessa, ja vaikka se silloin tuntui hyvältä idealta, niin nyt voin todeta meidän maksaneen monia tuhansia euroja lisää täysin turhasta. Noh, kaikkea ei voi heti hoksata ensimmäistä kertaa rakentaessaan, ja onneksi kokonaisuus on kuitenkin hyvin lähelle meidän alkuperäistä ideaa. Jos näistä viime kuukausien kokemuksista jotain on oppinut, niin ainakin sen, että kaikki kuvat ja muut lupapaperit olisi pitänyt käydä läpi moneen kertaan (etenkin verrattuna siihen, että itse laitoime paperit menemään eteenpäin suoraan arkkitehdiltä ja rakennepiirtäjältä).

Talon ulkopuoli on aika lailla valmis, ja nyt raksalla tehdään viimeisiä sisäseinien levytyksiä. Seuraavana työvaiheena on edessä seinien tasoitus sekä työt, joita listattomuus talon sisäosissa vaatii. Käsittääkseni esim seinien kulmia vahvistetaan jonkinlaisilla kulmaraudoilla, ja muutenkin jokainen levynreuna tasoitetaan melko tarkasti, kun mihinkään ei tule listoja peittämään epätasaisuuksia tai koloja. Meille itsellemme kuuluu lattioiden tekeminen, ja niihin olemme suunnitelleet laittavamme mikrosementin, joka pitäisi sekin saada suht tarkasti laitettua lattian ja seinien kohtaamispaikoissa. Löytyykö sieltä ketään, joka olisi laittanut mikrosementtiä itse? Jotkut sanoo, että homma on superhelppo ja onnistuu keneltä vain kunhan kärsivällisyys riittää, mutta joiltain olen myös kuullut, ettei jäljestä saa millään sopivan siistiä mutta rosoista. Säästö on kuitenkin lähes kymppitonnin jos sementin saa itse laitettua, joten me aiomme ainakin kokeilla.

Ihanaa viikonloppua! Me makoillaan tämä yö hotelli Tornissa, ja huomenna suunnataan yksille synttäreille ja siitä suoraan taas raksalle vähintäänkin suunnitteluhommiin. Niko tilasi ison kasan vanerilevyjä, ja niille olisi keksittävä mahdollisimman monta käyttökohdetta. Tv-huoneen seinät ja katto, eteisen seinä, Nooan huoneen seinä, lastenhuoneiden kalusteet – saa nähdä, mitä me vielä keksitään, mutta joka tapauksessa puuta on talon sisäpuolelle tulossa pehmentämään muuten melko pelkistettyä ilmettä.

Loma tuli tarpeeseen!

19 lokakuun, 2016

Onneksi vielä on kaksi päivää mun ja lasten syyslomasta edessäpäin, koska tänään meinasi jo alkaa ahdistamaan se, miten nopeasti nämä lomat aina menevät. Vasta iloittiin loman alkua, ja nyt jo tuntuu jälleen viikonlopulta. Tänään aloin myös miettiä, olikohan nyt kovin järkevää keksiä tälle viikolle mitään ohjelmaa, koska viikon tarkoitus oli ladata akkuja ja nollata alkusyksyn ajan takaraivossa jyskyttänyt tunne siitä, että pian tämä koko korttitalo kaatuu, kun kaikki langat ei meinaa pysyä käsissä. Taitaa olla munkin aika jo myöntää, että en todella tiedä, miten kuvittelin handlaavani koko tämän paketin (kolme eri työtä!) näillä resursseilla, mitä meikäläisellä tällä hetkellä on. Tai ehkä en ajatellutkaan sen pidemmälle, halusin tehdä kaiken ja halusin pystyä kaikkeen, mutta nyt huomaan joka viikko odottavani entistä enemmän viikonloppuja, jotka mulle yleensä tarkoittavat edes jossain määrin lisää aikaa omille projekteille. Haluanko mä jatkuvasti juosta kilpaa kellon kanssa? En, ja siksi loppusyksy tuleekin olemaan pelkkää downshiftaamista ja taloprojektista nauttimista.

No mutta. Tämä viikko on ollut ihana! Me ollaan treffailtu kavereita, Nooalla oli 1,5v neuvola ja maanantaina en aamupäivästä tehnyt y-h-t-ä-ä-n mitään. Nikokin kysyi kotona pyörähtäessään, että enkö todella ole saanut lapsia edes pihalla käymään, mutta ihan hyvällä omatunnolla vastasin tarkoituksenmukaisesti laiskotelleeni koko päivän. Tavaraa hujan hajan, liian monta koneellista pyykkiä pesemättä, pöydät pyyhkimättä ja lattiat täynnä hiekkaa. Siltä meillä ihan oikeasti näytti iltapäivästä, ja mua hymyilytti, koska elämä on silti niin ihanaa juuri tällaisenaan. Tänään kutsuin ison joukon ystäviä lapsineen meille NOSH-kutsuille, vaikka ihan vasta olin vannonut, etten tässä asunnossa pitäisi mitään isomman porukan kekkereitä ahtaiden neliöiden ja siivoamattomien sotkujen takia. Hyvin me kuitenkin pärjättiin muuttolaatikoiden seassa (okei, saatoin piilottaa yhden vaatekasan jo valmiiksi rojua täynnä olevaan saunaan..), ja illalla ajattelin, että olisi ollut todella harmi jättää kutsut pitämättä ja ystävät kutsumatta. Sainpa hyvän syyn ostaa muutaman euron kukkakimpun itselleni, ja tuli kokeiltua muutama loistava uusi reseptikin. Niitä ja naisten NOSH-mallistoa ensi viikolla blogissa, kunhan saan muutaman asun vielä kuvattua.

Näillä kuvien kahdella lomalaisella meinaa välillä yltyä meno liian villiksi, mutta toisaalta olen niin onnellinen siitä, että kolmenkin vuoden ikäerolla voi sisaruksista tulla näin ihanan läheiset. Neuvolassakin käydessämme terkkari kehui Minean suhtautumista Nooaan ja toisaalta myös sitä, miten Nooa leikki Minean kanssa upean sopusointuisasti. Nooa oli käsittämättömät 87cm pitkä ja painoi jo 12kg, joten ihan mikään pikkuvauva tuo poika ei ole. Sanoja tulee valtavat määrät, joskus kahden sanan yhdistelmiäkin, ja kaikki vähintään yritetään toistaa perässä. Vähitellen on kyllä alkanut näkyä pienen uhmankin piirteitä, sillä esim tänään Nooa makasi kaupan lattialla huutaen täyttä kurkkua, kun ei saanut juoksennella äitiä karkuun pitkin kaupan käytäviä. Minea on ollut näissä tilanteissa (ja niin monissa muissakin) ihana apulainen, joten annoin tytön valita itselleen kiilusilmä-avaimenperän kiitokseksi. Onhan se aika ihanaa, että noi kaksi ovat toisilleen niin äärettömän rakkaita ja tärkeitä, yhtään enempää en olisi voinut toivoa <3

Onko siellä muita lomailijoita, ja millaista puuhaa olette keksineet? Vai onko joku teistä ehkä osannut ottaa koko loman rennosti?

Vielä yhdet Frozenit

16 lokakuun, 2016

Ehdin jo vähän aikaa sitten kuvitella, että Frozen-innostus ja Frozen-juhlat on meidän osalta ohi, mutta tänään päästiinkin vielä viettämään yhdet bileet tällä teemalla. Lauran tyttö täytti neljä, ja Minean toiveena oli ollut juhlia Frozen-synttäreitä, joten Laura oli koristellut kotia sinisellä ja hopeisella, ja tilannut jäälinnakakun ja muita ihania sinisiä herkkuja. Pitkästä aikaa mekin nähtiin Lauran, Even, Katriinan ja Essin kanssa, sillä nykyään ihan oikeasti tuntuu olevan lähes mahdotonta järjestää yhteistä aikaa. Yksi meistä tekee reissutöitä, toinen ajelee Jyväskylä-Porvoo-väliä vähän väliä ja kolmas on ihailtavan aktiivinen arjessaan järkkäilemään kaikenlaista pientä kivaa sukulaisilleen ja naapurustolle. Ehkä hieman väljemmät aikataulut on mulla ja Essillä, mutta arkitreffejä hankaloittaa omalla osallani ainakin se, että kaksi päivää viikossa menee Minean harrastuksiin, eikä lapsetkaan aina hoidon jälkeen jaksa mitään niin kovin ihmeellistä ohjelmaa. Onneksi tämä päivä saatiin järjestettyä, ja ehkä seuraavaksi nähdään jo halloweenin aikaan!

Mietin tänään synttäreiden jälkeen, kuinka kivan rennosti meillä parituntinen lasten kanssa meni. On hassua, kun viime päivinä mediassa on kovaan ääneen puhuttu siitä, miten vanhempien tulisi järjestää vaatimattomampia synttäreitä lapsilleen, koska muuten se aiheuttaa epätasa-arvoa ja voi olla loukkaavaa. Onhan se hienoa, että lasten tasa-arvo on puheenaiheena, mutta kun samaan lauseeseen yhdistetään lasten juhlat ja valtion puuttuminen, niin se kieltämättä aavistuksen huvittaa. Vanhemmille on annettu ohjeistuksia siitä, ketä olisi hyvä synttäreille kutsua (esim koko päiväkodin ryhmä tai tyttöjen synttäreille tytöt jne) ja miten kutsuminen tulisi tehdä ja itse asiassa, meitäkin ohjeistettiin lasten ryhmiksessä samasta asiasta. Se on kieltämättä silkkaa kiusaamista, jos vain yksi ryhmästä jätetään kutsumatta juhliin, mutta ihmettelen suuresti, milloin meistä vanhemmista on tullut niin uusavuttomia, että tällaiseen asiaan pitää valtion ja päiväkotien ohjeistaa?! Eikö jokainen äiti tai isä omaa sen verran pelisilmää, että reiluuden nimissä kutsuu kaikki mukaan juhlimaan (kenellä siihen on varaa?!) tai vaihtoehtoisesti hoitaa kutsumisen jossain muualla kuin päiväkodissa. Nyt vallitsevassa keskustelussa on myös puhuttu siitä, että nykyään lahjat on koko ajan kalliimpia eikä köyhemmillä perheillä ole varaa osallistua syntymäpäiville, jos niitä on vuodessa kovin monet. Kuka senkin muka on määrittänyt, että lahjan tulee olla kallis? Kyllä kaikissa lastenjuhlissa, joissa mä olen käynyt, on ollut täysin ok tuoda vaikka värityskirja ja värikynät, tai miksei vaikka leffalippu, joka varmasti tuo saajalleen iloa. Yksikään tuntemani äiti (puhumattakaan lapsesta!) ei katso pahalla sitä, ettei paketista kuoriudu se uusin ja hienoin poni tai barbi, ennemmin päinvastoin.

Joskus tuntuu, että ihmisiltä unohtuu maalaisjärki ja arkisista asioista tehdään itselle liian vaikeita. Ihana 4-vuotias Minea oli viikonloppuna superonnekas lapsi, kun sai juhlia syntymäpäiväänsä useammassa osassa, monella eri kokoonpanolla ja vielä noin upeilla Emily’s cakesin leipomilla tarjottavilla. Olen ihan varma, että tyttö osasi olla kiitollinen kaikesta tästä äitilleen, joka juhlat oli järjestänyt, mutta olisi ollut ihan yhtä onnellinen ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ilman mitään sen ihmeempiä järjestelyitä. Ja ne lahjat, kaikki toimme tavallisia, edullisia pieniä muistamisia, joista on iloa saajalle mutta jotka eivät olleet kilpavarustelua äitien tai lasten kesken – jotain oli kuitenkin kiva antaa, koska se nyt yleensäkin kuuluu synttäriperinteeseen. Kiitoslahjoina lapset saivat lähtiessään tikkarit ja tatskat, ei nekään millään tavalla pröystäilevää mutta silti ilahduttivat kivasti mieltä. Kertokaa mulle, onko tämä nykyinen synttäriongelma enemmän meidän vanhempien kuin lasten keksimä vai jääkö multa vain jokin olennainen pointti tajuamatta, koska tällaisenaan koko keskustelu tuntuu hieman nurinkuriselta.

P.S. Yksi toinenkin asia, jota en millään halua tajuta, on se että Nooa oikeasti on jo noin iso poika! Siinä se tänäänkin päättäväisenä seisoi yrittämässä laittaa omaa vetoketjuaan kiinni, ihan vaan koska tahto tehdä itse on niin kova. <3

Sotkuinen koti 24/7

12 lokakuun, 2016

Tähän nykyiseen asuntoon muuttamisen jälkeen ei blogissa ole juurikaan vilahdellut kotikuvia, puhumattakaan mistään sisustusvinkeistä tai uusista huonekaluhankinnoista. Tämä johtuu ihan pelkästään siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä elämme sitten kun elämää, mikä meidän kohdalla tarkoittaa muuttolaatikoita keittiössä ja makuuhuoneessa, järkyttävää talvivaatekasaa saunan lauteilla, pysyväksi sisustuselementiksi muodostunutta pyykkitelinettä olohuoneessa ja ei vain yhtä, vaan kahta penkkiä joille kerääntyy puolilikaisia vaatteita pinoiksi. Mielikuvitukseni on toistaiseksi täysin olematon, sillä vaikka muilla näkyy mitä ihanimpia ja kekseliäimpiä sisustuksia huonoimmissakin mahdollisissa puitteissa, niin mä en ole saanut aikaan edes kovinkaan siedettävää, vaikka asunto muuten on ihan jees. Motivaatio on yksinkertaisesti nollassa, kun tietää jo pian muuttavansa uuteen, ja vaikka olisi kuinka järkevää alkaa jo tässä vaiheessa vähitellen hankkimaan uusia huonekaluja, niin en pysty. En pysty, koska olen nainen ja niin isojen ja lopullisten päätösten tekeminen nyt, kun koti ei konkreettisesti ole valmiina enkä pääse valmiisiin huoneisiin mittailemaan ja suunnittelemaan, on lähes mahdottomuus. Jos yleensä tarvitsen Nikon mielipidettä siihenkin, minkä värisiä tyynyliinoja ostaa (ja kun vaihtoehdot on niinkin radikaalit kuin valkoinen, harmaa ja musta!), niin kuinka kuvittelette mun pärjäävän tämän mittakaavan päätösten kanssa!

Aiemmin olisin varmasti tullut hulluksi asuessani näin sotkuisessa kodissa, mutta ihme kyllä nyt tilanne on päinvastoin, ja Niko saa vähän väliä töistä tullessaan huokailla ja pyöritellä silmiään sille, kuinka voi olla mahdollista että aamupalan jäljiltä keittiönpöydälle valuneet jugurtit on siinä vielä iltapäivälläkin. Tai että edellisenä päivänä käyttämäni paistinpannu on yhä vieläkin tiskaamatta, roskat on viemättä eikä kukaan (lue: mä!) ole jaksanut pestä pyykkiäkään. Rehellisesti sanottuna en voisi enää olla yhtään vähemmän kiinnostunut siitä, miltä meillä näyttää, kunhan asiat rullaavat suunnilleen jouhevasti niin se riittää mulle. Tieto siitä, että tämä kaikki on väliaikaista, auttaa kummasti hermojen hallinnassa, ja toisaalta uusin oivallukseni on, että otan itselleni pieniä vapaahetkiä arjessa aina kun vain mahdollista.

Perheelleni sanoisin, että nauttikaa tästä rentoudesta nyt, tiedän ettei se tule kestämään enää kun muutamme uuteen kotiin! Uudessa kodissa jatkan samalla vanhalla nipottamisen hyväksi todetulla linjalla, ehkä jopa entistä aavistuksen tiukemmalla sellaisella, ja lupaan, että jatkossa jokaisella pienimmälläkin Lego friendsin osalla tulee olemaan tarkkaan harkittu paikkansa. Saattaa jopa olla, että vieraille jaetaan eteisen ovella muovipäällisiä jalkojen suojaksi ja Pablo takuuvarmasti vuorataan kuplamuovilla, jotta uudet pinnat pysyvät puhtaina mahdollisimman pitkään. Joskus olen muuten kuullut ihmisten sanovan, että siisteissä kodeissa elävät äidit eivät ehdi muuta tehdäkään kuin siivota valkoisia pintojaan samalla kun lapset jäävät ilman huomiota, mutta nyt molemmat vaihtoehdot kokeneena voin todeta, että valitettavasti meillä ainakin sekä lapset että muukin perhe elää edelleen kaikesta sotkusta ja ei-valkoisesta sisustuksesta huolimatta ihan yhtä tylsän tavallista elämää. Kaikkeni kyllä olen antanut jättämällä sukkiani lojumaan sinne sun tänne ja antamalla lelujen olla olkkarin lattialla useamman päivän (viikon!), mutta ei, sama keittiössä salaa suklaata mussuttava äiti olen silti huomannut edelleen olevani.

Raksaelämää

5 lokakuun, 2016

Huomasin tänään siinä kahdeksan aikaan illalla kotiin ajaessani lapset takapenkillä ulkovaatteissaan, jotka oli yltäpäältä betonipölyssä, että hei, tässähän mennään jo puolessa välissä raksaprojektia. Eilen asennettiin viimeiset ikkunat, huomenna paikoilleen laitetaan ovia ja sitten talon ulkopuoli alkaa olla melkein valmis – vain varaston laajennusosa ja parveke on keskeneräisiä. Miten tässä näin on päässyt käymään, että ensin ihmettelen miksei talo tunnu etenevän mihinkään ja nyt yhtäkkiä kaikki tuntuukin jo liian valmiilta? Olin varautunut pitkään ja puuduttavaan projektiin, mutta tällä hetkellä tuntuukin ennemmin siltä, että kaikki on edennyt niin sujuvasti, että kohta täytyy alkaa suunnitella seuraavaa projektia. Tai siis nimenomaan ei täydy, sillä lupasin itselleni, että talon valmistumisen jälkeen ainut projektini on osata olla kiitollinen jokaikisestä tavallisesta päivästä ilman mitään tavoitteita. En aloita kesäksi kuntoon -projektia, en varsinkaan ala haaveilla uudesta autosta, työstä tai lapsiluvun kasvattamisesta enkä myöskään suunnittele isompia tulevaisuuden kuvioita muutamaa viikkoa pidemmälle. Joskus on hyvä osata olla ja pysähtyä olemaan sitä, mitä juuri sillä hetkellä on, jos tiedätte mitä tarkoitan?

Raksaprojekti on tähän saakka ollut meidän osalta melko helppo, siitäkin huolimatta että joskus kiristää hermoja olla lasten kanssa itsekseen monta päivää putkeen. Paras päätös koko projektissa on ollut palkata ulkopuolinen rakentaja, Kylätimpurit, toteuttamaan tätä unelmiemme taloa sen sijaan että olisimme kunnianhimoisesti lähteneet itse rakentamaan kaiken. Se on varmaa, että olisimme voineet säästää kymmeniä tuhansia euroja tekemällä paljon itse, mutta toisaalta ajattelen, että se raha on ollut panostamista itse taloon ja laatuun mutta myös parisuhteeseen ja siihen, että talon rakentamisen jälkeenkin koko perhe voi hyvin. Jo tämä kulunut kuukausi, jonka Niko on viettänyt raksalla melko tiiviisti iltamyöhään saakka, on jossain määrin koetellut mun jaksamista, ja huomaa sen välillä lapsistakin kuinka etenkin Nooa ihmettelee, missä isi on koko päivän. Tilanne olisi ihan toinen isompien lasten kanssa, mutta molempien ollessa vielä aika pieniä, ei varmasti ole yhtään huono juttu, kun meidän kaikki aika ei mene rakentamiseen.

Pari kertaa viikossa mulla on ollut tapana käydä lasten kanssa raksalla katsomassa, miten hommat etenee ja samalla moikkaamassa Nikoa. Parasta on se, että seinän takaa naapurista löytyy ystäviä, joiden tyttö on Minean kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja useimmiten tytöt saavat toisistaan leikkikaverit vanhempien juorutessa raksajuttuja – eli pyöritellessä päätä sille, kuinka paljon kaikki voikaan maksaa! Katjan kanssa päätettiin ottaa perinteeksi viikonlopun raksakahvit aina kun vain satutaan olemaan maisemissa ja samaan aikaan tontilla, eikä se olisi yhtään hullumpaa jos sama perinne jatkuisi uudessa kodissa muuton jälkeenkin. Minea tänään suunnitteli myös sitä, kuinka helposti kaverin luokse voi jatkossa mennä leikkimään, kun toinen asuu niin lähelle ettei tarvitse edes takkia päälleen pukea kun menee pimpottamaan ystävän ovikelloa, tai itse asiassa riittää jo pelkkä vilkaisu omasta olohuoneen ikkunasta niin näkee onko naapurit kotona. Ja ihan samaan tapaan se on kieltämättä itsellekin ihanan helppoa, kun aina tietää läheltä löytyvän muita äitejä, joiden kanssa lähteä puistoon tai järjestää hetken mielijohteesta leikkitreffejä. Välillä koitan ihan tosissaan miettiä, millaista meidän elämä tulee uudella asuinalueella olemaan, mutta loppujen lopuksi en taida ihan vieläkään uskoa, että jonain päivänä, alle neljän kuukauden päästä me jo asutaan uudessa talossamme.

Minean ja Nooan ihanat uudet pipot on saatu suomalaisesta NopsuPopsu -verkkokaupasta

Vielä on paljon asioita, jotka on edelleen päättämättä ja tekemistäkin varmasti riittää meillekin talon sisätiloissa, mutta kyllä nyt jo alkaa pikkuhiljaa hymyilyttää ajatus valmistuvasta talosta. Tänään suunniteltiin spottien paikkoja, huomenna olisi tarkoitus olla yhteydessä liukuovia valmistaviin yrityksiin ja samalla olen alkanut mielessäni jo valikoida huonekaluja. Keittiön valinta alkaa tuntua varmemmalta, ja luulen että vielä yhden pienen tinkimisen jälkeen voin jo varmaksi sanoa valmistajan, johon päädytään. Kaikki tuntuu olevan suht hyvällä mallilla, vai onko nyt vain menossa rauhallisempi vaihe ja kohta taas suunnitellaan, tehdään ja menetetään yöunia kiireen vuoksi? Raksakuulumisia olisi tiedossa taas ensi viikolla, sattuuko teillä olemaan mielessä jotain erityistä, josta haluaisitte lukea?

Blogikirppiksen jälkeen

1 lokakuun, 2016

Terkut täältä anoppilasta Lahdesta, jonne suuntasin onnibussilla heti blogikirppiksen jälkeen – Niko ja lapset tuli edeltä jo eilen, mikä tarkoitti pientä minilomaa meikäläiselle. Yhden yön mittainen erossaolo lapsista todella tuntui tähän saumaan suorastaan luksukselta, sillä tekemättömiä hommia on viime aikoina päässyt kasautumaan vähintään viikon työmäärän verran eikä to do -lista ole lyhentynyt juuri mihinkään Nikon ollessa kaikki illat raksalla. Istuin eilen koko illan sohvalla läppäri sylissä muokaten kuvia, ja samalla vilkuilin telkasta Vain elämää ja Nälkäpeliä nauttien omasta ajasta ja siitä ajatuksesta, ettei yöllä tarvitse herätä kertaakaan taputtelemaan Nooaa takaisin unille. Olin ensin ajatellut rehkiväni työjuttuja leffan alkuun saakka, ja sen jälkeen rentoutua loppuillan tekemättä yhtään mitään järkevää, mutta jouduinkin tekemään yhdet muokkaukset kahteen kertaan, ja lopulta suljin läppärin joskus yhden maissa yöllä. Vähiin jääneet yöunet näkyi varmasti tänään entistäkin pahempina silmäpusseina, mutta siitäkin huolimatta vapaailta tuli todella tarpeeseen.

Lupailin postailla vielä ennen kirppistä ja itse asiassa ehdin jo kuvatakin vaatteita, mutta postausta en koskaan saanut kirjoitettua. Porukkaa tuntui siltikin pyörivän hyvin meikäläisenkin pöydän ympärillä, ja sain ison kasan vaatetta eteenpäin uusille käyttäjille. Livekirppikset sopii loistavasti helppoutta arvostavalle myyjälle, kun vaatteita ei välttämättä tarvitse hinnoitella etukäteen ja säästypähän ainakin kuvaamisen ja postittamisen vaivalta. Toisaalta, olen huomannut, että livekirpulla vaatteet tulee myytyä puolet halvemmalla kuin mitä niistä netissä saisi, mutta niin se vaan menee, että aika on rahaa ja jos haluaa tavarasta nopeasti eroon, on myytävä kohtuullisilla hinnoilla. Tällä hetkellä käytetyt merkkilastenvaatteet tuntuu muutenkin olevan aika kovassa suosiossa, ja netissä niistä voi pyytää lähes saman kuin mitä itse on alunperin maksanut, joten mielestäni ei ole yhtään huono juttu polkea hintoja hieman alaspäin suosimalla perinteisempiä kirpputoreja.

Aamulla pakatessani kamoja autoon ehdin pariin kertaan ihmetellä, miten vaatteita oli taas kertynyt neljä kassillista myyntiin, vaikka vasta toukokuussa olin karsivinani pois kaiken ylimääräisen. Nooa on vielä nopeasti kasvavassa iässä, joten sen ehkä ymmärtää, että tuon pienen jäbän vaatekaappia täytyy uusia aavistuksen tiuhempaan tahtiin, mutta Minealla ei luulisi juuri nyt olevan mitään ylimääräistä ja eteenpäin laitettavaa. Tavaraa mun pöydässä olikin varmaan lähes puolet vähemmän kuin mitä yleensä olen blogikirppiksille vienyt, ja ilokseni huomasin että ketjuvaatteiden osuus kaikista myytävistä oli suht pieni. Olen siis selkeästi oppinut jotain ja ihan tosissani koittanut vähentää sitä kun on niin edullinen ajattelua, joka ainakin mut saa liian helposti sortumaan turhiin heräteostoihin.

Oliko teistä kukaan tänään kirppiksellä ja teittekö hyviä löytöjä? Me jo Piian ja Kertun kanssa ehdittiin vähän suunnitella keväälle uutta kirppistä entistäkin isommissa kuvioissa, mutta saapa nähdä ehtisikö sitä silloin olla järkkääjän puikoissa. Ja arvaatteko jäikö itselleni kirpulta mitään käteen? Piian pöydästä nappasin Minealle jumppapuvun ja Kertulta ostin useammankin ihanuuden, jotka vilahtelee esim tässä postauksessa.

Päivitystä omaan vaatekaappiin

27 syyskuun, 2016

Jos meikäläisen vaatekaappia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi ehdottomasti tumma. Itse en näe sitä kuitenkaan synkkänä, koska useimmiten päälle päätyy tummien sävyjen kaveriksi myös vaaleita vaatteita tai vähintään jotain kirkasta huulipunaa, joka mielestäni kivasti piristää koko asun. Syksyisin ja talven lähestyessä värit vähenevät vaatevalikoimissani vielä entisestään, sillä onhan kaupatkin pullollaan tummempia ja poltetumpia sävyjä kuin mitä kesällä – vuodenaikaan katsomatta kukkakuosit on kuitenkin juttu, joka säilyy vaatetuksessani, pohjavärit vain saattavat vaihdella säätilojen mukaan.

Sama juttu kuin vaatteissa, päivitän yleensä myös meikkejäni sen mukaan kuinka paljon (tai tähän vuodenaikaan vähän) aurinko paistaa tai kuinka kalpea ihoni on. Olen loppujen lopuksi ihan tosi surkea meikkaaja enkä siksi omista mitään överimäärää meikkejä, mutta jotain perusjuttuja kuitenkin. Kesällä olin ihan intona oransseista huulipunista ja persikkaisista poskista, pikkujouluihin kaivan aina saman Lumenen kirkkaanpunaisen luottohuulipunan ja keväällä sävyt on nudea tai muuten vaan hillitympää. Uusimpana juttuna innostuin muutama viikko sitten (kyllä, tämä trendi on kohta jo so last season ja mä vasta olen lämpenemässä sille!) luumunpunaisista huulista ja kävin matkalla ystävien tupareihin ostamassa Kicksistä ihanan syksyisen mattahuulipunan viininpunaisena. Arvoin pitkään kevyemmän, voidemaisen värin ja tämän intensiivisen luumupunan välillä, mutta päädyin lopulta voimakkaampana väriin sillä perusteella, että se toimii myös kevyempänä versiona kun alle laittaa huulirasvan pohjustusvoiteen sijasta. Näin arkena en oikeastaan osaisikaan käyttää kovin dramaattista, täysin mattapintaista huulimeikkiä, vaan mulle paremmin sopii väri, joka varmasti erottuu muttei ole liian shokeeraava.

neule ja paita: Bik bok / hame: H&M / huivi: Vila / laukku: Mango / kengät: Nike

Näissä kuvissa on huulipunan lisäksi muutakin uutta, sillä paita, hame ja neuletakki on kaikki tämän syksyn hankintoja. Lupasin itselleni karsia vaatekaappiani oikein urakalla ennen lauantain blogikirppistä, ja jatkossa yritän kiinnittää enemmän huomiota vaatteen kestävyyteen ja ajattomuuteen. En haluaisi vaatekaappiini enää yhtäkään kertapesussa nyppyyntyvää neuletta, talvella sähköistyvää puseroa tai hetkessä muodikkuutensa menettävää vaatekappaletta. Ehkä turhan kunnianhimoinen ajatus, mutta etenkin tuo uuden kodin valmistuminen saa ajattelemaan tavaroiden turhuutta ja sitä, kuinka paljon stressittömämpää olisi muuttaa pienempää kuormaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että meidän tulisi hankkiutua kaikesta sellaisesta eroon, jota emme ole viimeiseen puoleen vuoteen tarvinneet! On ihan turha istua odottamassa sitä päivää, kun jokin esine tulee taas tarpeelliseksi – tuskin sitä nimittäin koskaan edes tulee.

Herkullinen pikaleipä

25 syyskuun, 2016

Tämä leipä on viime aikoina vakiinnuttanut paikkansa meidän perheen viikonloppujen aamu- ja iltapalapöydässä, eikä ihme sillä onhan tämä todella hyvää ja niin helppoa! Kyse ei periaatteessa ole mistään leipäreseptistä, mutta koska niin monet snäpin seuraajat ovat kyselleet valmistusohjetta meidän herkkuleipään, niin laitetaanpas sitä reseptiä tulemaan. Kokeilkaa ja ihastukaa!

Tarvitset:

leivän (esim Lidlin ciabatta)

voita

kirsikkatomaatteja

öljyä (esim rypsi)

suolaa

pippuria

valkosipulia

basilikaa

emmental-juustoa (tai juustoa makusi mukaan)

Laita leipä leivinpaperin ja uunipellin päälle ja leikkaa leipään viillot haluamasi paksuisiksi siivuiksi. Tiputa nokare voita jokaiseen viiltoon. Pilko tomaatit ja valkosipuli pieneksi, ja lisää joukkoon loraus öljyä sekä ripaus suolaa ja pippuria. Sekoita ja työntele seos leivän viiltoihin. Työnnä viiltoihin vielä siivu tai kaksi juustoa ja revittyä basilikaa, ja paista 200 asteisessa uunissa 5-10 minuuttia.

Fiiliksiä viikonlopulta

24 syyskuun, 2016

Kyllä sitä kummasti huomaa perjantaisin olevansa tavallista väsyneempi, kun takana on kokonainen työviikko. On varmaan ihan totta, että tämä syksy on se kaikkein vaikein kun lapset on vasta aloittaneet hoidon, rutiinit vielä etsii itseään ja arki etenee vauhdilla ilman että aina edes ehdit huomata, että viikko meni jo. Vaikka viikonloput on niitä perheen yhteisiä hetkiä, ja niitä odottaa jo maanantaista alkaen, niin en halua olla se äiti, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä aamulla herää vain huomatakseen, ettei osannut nauttia tavallisesta arjesta lasten kanssa – lapset kun joka tapauksessa kasvavat aivan liian nopeasti. Niinpä olen koittanut ottaa ilon irti myös arkisista iltapäivistä, ja olemme lasten kanssa treffailleet ystäviä aina silloin tällöin, leiponeet, ulkoilleet, ja ties mitä muuta sen mukaan, mitä milloinkin ollaan jaksettu tehdä.

Joskus voi tuntua yllättävänkin hankalalta löytää ystävien kanssa yhteistä aikaa tapaamisille, kun kaikilla on omat menonsa. Mineallakin on alkanut harrastukset, joten kuskailuihin menee kaksi päivää viikossa, puhumattakaan siitä, että lähes kaikkien ystävienkin lapsilla on omat harrastuspäivänsä tai siitä, että syksyisin perheissä sairastetaan jatkuvasti. Tilannetta hyvin kuvaa se, että Kertun ja Piian kanssa suunnittelimme treffejä useampia viikkoja, ellei jopa kuukausia, ja vasta eilen sattui sellainen päivä, joka sopi meille kaikille eikä kukaan ollut kipeänäkään. Aloittelimme siis viikonloppua Piian luona kahvia juoden ja vaihtaen kuulumisia siinä määrin, mitä parissa tunnissa ehtii. Yleensä totuus on se, että whattsapp toimii silloin paremmin, kun haluaa kunnolla keskustella jonkun kanssa, sillä jokainen äiti varmaan tietää, millaista on rauhassa istua kahvipöydässä seitsemän lapsen leikkiessä vieressä. Jep, juuri kun olet aloittanut jonkun jutun kertomisen, jollekin lapsista tulee huomiota vaativaa asiaa, ja lopulta et enää edes muista mitä olit alunperin sanomassa. Tuttua?

Täytyy muuten sanoa, että Piia on varmasti yksi uskomattomimpia leipureita ystäväpiirissäni! Joka kerta pöytä on täynnä kaikenlaista herkullista itseleivottua (vieläpä gluteenittomasta), ja kaiken tämän tuo nainen nykyään tekee vauva kainalossa. Yleensä lähden Piialta mukanani uusia reseptejä kokeiltavaksi, ja niin kävi tälläkin kertaa, sillä sokerittomat toffeet oli niin käsittämättömän hyviä, että voisin testailla niitä itsekin. Kait nyt saa jo pikkuhiljaa alkaa fiilistelemään joulua? Jostain syystä itsetehty toffee käärittynä nättiin paperiin nimittäin sai mun ajatukset kääntymään joululahjoihin ja jouluun.

Blogikirppis

22 syyskuun, 2016

Se on jälleen täällä, jo perinteeksi muodostunut Jyväskylän blogikirppis! Voisi kuvitella, että meikäläisen osalta kaikki ylimääräisen tavaran karsiminen olisi jo tapahtunut muuton yhteydessä, mutta niin sitä vaan taas tuntuu olevan kaikkea tarpeetonta, ja olen kimpsuineni ja kimpsuineni pystyttämässä omaa myyntipöytää kirppikselle. Minulta on tulossa myyntiin paljon lastenvaatetta, yhtä paljon omia vaatteitani ja myös jonkin verran astioita ja erilaisia kipposia ja kupposia. Suurin osa vaatteista ja tavaroista tulee olemaan niin sanottua eurokamaa, mutta ajattelin tällä kertaa ottaa mukaan myös jonkin verran arvokkaampia lasten merkkivaatteita, joten pikkurahan lisäksi suosittelen varaamaan mukaan isompaakin rahaa, mikäli rodinit, gugguut ja muut kiinnostaa. Muistuttelen tapahtumasta vielä ensi viikolla ja samalla voin laittaa kuvaa vaatepinoista, joita olen ajatellut ottaa myytäväksi. Myös snäppiä (@minishowblogi) kannattaa seurailla kirppisinfoilun merkeissä, sillä kuvaan sinnekin tavaraa sitä inventoidessani.

Niin, ja kirppishän siis järjestetään tänä vuonna lauantaina 1.10. klo 12 alkaen Aikuislukion tiloissa Sepänkadulla. Mukana on aika huikea lista bloggaajia, jotka kaikki näet tapahtuman virallisilta Facebook-sivuilta täältä. Kannattaa olla ajoissa paikalla, sillä kokemuksesta voin sanoa, että pöydät tyhjenevät melko hyvin jo ensimmäisen puolentoista tunnin aikana!

Täällä taas!

20 syyskuun, 2016

I’m back in business myös blogin osalta, sillä juuri kun aloin pelätä, että työt ja niiden ylitsepääsemätön määrä alkavat vaatia enemmän kuin olen valmis uhraamaan, huomaankin, että tästä eteenpäin alkaa jo helpottaa! Päätyön osalta yksi ruuhkapiikki on ohi, ja pakon sanelemana olen pitänyt viimeisen kaksi viikkoa lomaa kuvaushommista. Muokkauksia olen koittanut tehdä parhaani mukaan rikkoutuneella tietokoneella ja toimimattomalla nettiyhteydellä, mutta uusia kuvia en yksinkertaisesti ole ehtinyt ottaa yhtiäkään. Snäppiseuraajien silmissä elämäni varmasti vaikuttaa aika lungilta, ja nyt ihmettelette miten en muka ehdi tehdä mitään, mutta todettakoon tähän, että oma työaikani tosiaan alkaa siinä iltakymmenen hujakoilla. Eli juuri niinä hetkinä kun snäppikin viimeistään on yleensä hiljentynyt. Kuvahommat alkaa onneksi olla ihan juuri balanssissa, ja sillä voinkin melkeinpä luvata, että tästä viikosta eteenpäin päivittelen taas blogiakin, laitan enemmän matskua myös instaan ja ehkä se snäppäilykin alkaa sieltä taas löytymään.

Tässä elämäntilanteessa, eli kroonisessa ajanpuutteessa, olisi varmasti fiksuinta harkita blogin lopettamista, mutta itselläni ei vieläkään ole blogihistoriani aikana tullut mieleen, että ihan oikeasti lopettaisin. En myöskään perusta niistä postauksista, joissa kovaan ääneen vuodatetaan jäähyväiskyyneleitä tai kerrotaan kuinka blogi jää määrittelemättömän pituiselle tauolle – ja heti seuraavalla viikolla ollaan jälleen postaamassa entiseen tahtiin. Tuollainen viikon mittainen tauko tuntui sujuvan ihan ilman mitään draamaakin, vai mitä?

Yksi hyvä syy lopettaa olisi myös se, että jollain tasolla olen jo pitkään kokenut olevani yli-ikäinen bloggaaja tässä genressä, sillä meitä 30:n rajan ylittäneitä perhelifestyleä kirjoittavia bloggaajia ei ole kovin montaa. Perheblogit yleensä ehkä mielletään parikymppisten äitien neuvolakuulumisten ja raskausvointien jakamisen kanavaksi, mutta toisaalta, jokaisen blogi on aina omannäköisensä, ja vaikka blogissani yhdessä pääroolissa onkin lapset, niin aiheet kuitenkin vaihtelevat niin laidasta laitaan, että ehkä voisin jo laskea itseni mammablogien ulkopuolelle. Varsinkin nyt on sellainen kutina, että tulevaisuudessa tulen pähkäilemään (ja kysymään teiltä neuvoja!) uuden kodin sisustusta, joka on vieläkin täysin auki – niin kuin melkein kaikki muukin sisätilojen suhteen.

Juttu ehkä karkasi sivuraiteille, mutta olin alkujaan tulossa kertomaan teille näistä kivoista vaatteista. Kävin Even Pompin kutsuilla joku aika sitten, ja tilasin sieltä joitakin vaatteita lapsille syksyksi. Olin itsekin vähän yllättynyt, kuinka maltillisena sain tilaukseni pidettyä, mutta olen koittanut edes jollain tasolla toteuttaa ajatusta ”ekologisempaa ja vain ne vaatteet, jotka oikeasti on pakko saada”. Tottakai ostaminen on aina epäekologista, mutta ennemmin Euroopassa tuotettua kuin halpatuotantomaiden riistopajoissa ommeltua – ainakin noin niin kuin kärjistetysti. Katsoin muuten juuri hyvän dokkarin aiheesta, jonka voisin viikonloppuna linkittää Minishown faceen teillekin!

Minealla on näissä kuvissa päällään Pompin mekko ja Nooalla kaikki POMPdeLUXia päästä jalkoihin. Ymmärrätte varmaan, etten millään voinut olla ostamatta noita ranskishousuja Nooalle, ne taisi melkeinpä olla koko poikien malliston lempparini. Minean mekko on vähän paksumpaa ribbikangasta, mikä sopii meille loistavasti kylmeneviin päiviin, kun Minealle kelpaa hyvin harvat kollarivaatteet. Nooan paita on joustavaa puuvillaa, mutta materiaalina jämäkämpää ja todella kestävän oloista. Olen tainnut tämänkin jo sanoa useampaan kertaan, mutta itse peukutan näitä Pompin perustrikoita, sillä meitä niiden laatu ei ole pettänyt vielä koskaan. Olen menossa ensi viikolla vielä toisille kutsuille, ja tiedän jo nyt mitä kaikkea haluaisin sieltä ostaa. Kannattaa kurkata uusin kuvasto netistä, mikäli ette vielä ole näihin tämän syksyn ja talven uutuuksiin tutustuneet!

Niin vain kävi.

12 syyskuun, 2016

Niin vain kävi, että tulin juuri pitäneeksi blogini pisimmän tauon. Yli viikko vierähti ilman yhtäkään postausta, vaikka joka ilta olisi ollut paljonkin kirjoitettavaa, ja olisin halunnut tulla kysymään neuvoa muutaman asian kanssa, jotka tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeiltäkin. Yrittäjien päivänä halusin kirjoittaa, miltä oma työurani tällä hetkellä näyttää, kun koitan selviytyä yhden päivätyön ja kahden sivutyön tasapainottelussa, mutta sinä iltana kaaduin sänkyyn jo puoli yhdeltätoista (ensimmäinen kerta sekin melko pitkään aikaan!) ikuisuudelta tuntuneen päivän jälkeen. Haluaisin niin kovasti olla päivisin läsnä lapsille, kun iltaisin löydän itseni tekemästä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja muistuttavat siitä, että olen paljon muutakin kuin äiti. On hassua jälleen sanoa näin, mutta elän varmasti yhtä elämäni ihanimmista ja samaan aikaan väsyttävimmistä ajoista.

Nämä synkät kuvat ei ole tässä postauksessa kuvastamassa tämänhetkisiä fiiliksiäni, vaan kertovat enemmänkin siitä, kuinka meillä on arki viime päivinä mennyt. Teen melko lyhyttä työpäivää, haen lapset jo ennen kolmea, ja työpäivän päälle vietän vielä toisen lähes samanlaisen ”työpäivän” lasten kanssa. Niko on parina viikkona ehtinyt juuri ja juuri käydä nukkumassa kotona, ja kaiken muun ajan Niko on painanut raksalla meille lisävarastoa, joka keksittiin tehdä vielä tässä viime metreillä ennen muun varastotilan valmistumista. Me ollaan hengailtu joinain iltoina lasten kanssa raksalla ihan vain siksi, että kotona lapset vuorotellen leikkivät hienosti yhdessä ja vuorotellen tappelevat k-a-i-k-i-s-t-a samoista leluista. Joskus työpäivän jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hiljaisuutta, joten ehdottomasti helpointa on silloin ollut lähteä tontille tappamaan aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tulevien naapureiden kanssa.

Talo on onneksi valmistunut koko ajan huimaa vauhtia, ja nyt julkisivusta alkaa aika hyvin hahmottamaan kokonaisuutta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että haluan muuttaa ihan kaiken, ja joka toinen päivä suorastaan rakastan sitä, miltä talo tällä hetkellä näyttää. Keittiöfirmassa käydessäni pohdiskelin millin eroja kaapin reunan pyöristyksissä, ja lopulta naureskelin, kuinka isoilta tuollaisetkin pienet asiat nyt tuntuu, vaikka myöhemmin talon ollessa kokonaan valmis, se on kokonaisuus mikä ratkaisee. Siinä vaiheessa tuskin enää muistelen, valitsimmeko puhtaan valkoiset vai paperinväriset keittiönkaapit, vaan olen onnellinen siitä, kuinka unelmamme on vihdoin valmis. Jo nyt on suorastaan uskomatonta, että tammikuussa meillä on edessä muutto tuohon mustaan möhkäleeseen, joka ihan oikeasti rakentuu meidän perheelle. Kertokaa te, jotka olette rakentaneet, kuinka pitkään se ihmettely ja epäusko vielä jatkuu muuttamisen jälkeenkin?

Tämä viikko on töissä aavistuksen kevyempi, joten olen ladannut kovat odotukset sille, mitä haluan ehtiä saada valmiiksi. Toivon, että blogikin lähtee tästä taas päivittymään sitä tavallista jokatoinenpäivä-tahtia, ja olisi myös hienoa ehtiä pohdiskella talon sisustusratkaisuja kanssanne ennen kuin on jo aika kantaa tavaroita sisään. Snäpistä on tullut mulle koko ajan tärkeempi, ja olen saanut monia snäppejä teiltä milloin koskien remontointia tai rakentamista ja milloin arkea ihan yleensä. Huomenna ajattelin kysellä vielä pientä keittiöinspiraatiota, joten jos kotoasi löytyy kiva, vastaremontoitu keittiö, niin laitahan mielellään snäppiä tulemaan @minishowblogi 🙂

Viikonloppuvinkki: rahkamurupiirakka

3 syyskuun, 2016

Tämä resepti on luokkaa yksi parhaimmista ikinä ja muunneltavissa melko moneen makuun! Rahkapiirakkaa meillä tehdään vähintään joka syksy, kun pakkanen on täynnä mustikoita, puut pursuavat omenoita ja metsästä löytyy puolukoita. Puolukat ei itselleni uppoa missään muussa muodossa, mutta tähän piirakkaan voi piilottaa mitä tahansa ja lopputulos on silti takuuhyvä. Alkuperäisen reseptin ideana on käyttää maustamatonta maitorahkaa ja lisätä joukkoon ripaus sitruunanmehua, mutta meillä piirakka on aina tehty maustettuun rahkaan ja marjoja tai hedelmiä lisänä käyttäen. Toimii varmasti kummin tahansa, tämä ohje on muunneltu omaan makuuni täydelliseksi!

Rahkapiirakka

250g voita tai margariinia

8dl vehnäjauhoja

3,5dl sokeria

2tl soodaa

2tl leivinjauhetta

2tl vaniljasokeria

”Sulata voi ja sekoita joukkoon keskenään sekoitetut kuivat aineet. Ota taikinasta 1/3 sivuun odottamaan.”

2dl piimää tai maustamatonta jugurttia

1 kananmuna

”Lisää loppuun taikinaan piimä ja muna, ja sekoita tasaiseksi. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille.”

Rahkatäyte:

2prk sitruuna- tai vaniljarahkaa

2 kannamunaa

1dl sokeria

2tl vaniljasokeria

”Sekoita rahkatäytteen ainekset. Levitä rahkatäyte pohjan päälle ja lisää halutessasi omenoita/mustikoita/puolukoita… Lopuksi murustele sivuun laitettu taikinanosa piirakan päälle ja paista 200 asteessa noin 20 minuuttia.”

Vauvoja

1 syyskuun, 2016

Viikon sisällä olen sattumoisin ollut erityisen paljon pienten vastasyntyneiden lähettyvillä, ja mikäs siinä, tuskin sitä voikaan ihanampia uusia tuttavuuksia saadakaan. Essin pariviikkoista poikaa oli tarkoitus mennä katsomaan jo aiemminkin, mutta mun ja lasten yskiminen ja köhiminen on estänyt kaikki kyläilyt kuluneilta viikoilta. Eilen kuitenkin uskallettiin ajella Essille, ja olihan tuo pieni poika niin syötävän suloinen tyyppi, että olen aivan ihmeissäni, ettei mussa herännyt sen suurempaa vauvakuumetta. Luulen, että alan viimein Nooan syntymän jälkeen ymmärtää, kuinka ihania vauvat on ajatuksena, mutta kuinka hyvä meidän perheen on juuri tällaisenaan. Jo nykyisellään tunnen itseni enemmänkin ihmisraunioksi kuin elinvoimaiseksi ja pirteäksi, joten kolmas lapsi järkyttäisi tätä pakkaa niin, ettei rakennelmat mitenkään pysyisi enää kasassa, ainakaan näillä nykyisillä suunnitelmilla.

Tällä hetkellä elän selkeästi jonkinlaista välivaihetta, enkä oikein ole tyytyväinen mihinkään tekemisiini. Riittämättömyyden tunne on alkanut tuntua harmittavan tutulta, ja koko ajan huomaan odottavani seesteisempää aikaa, jolloin voisin edes yhtenä iltana viikossa istua koko illan telkan ääressä tai jolloin voisin viikon ajan kokeilla aikaisempaa nukkumaanmenorytmiä ja ehkä huomata olevani pirteämpi ja energisempi, enemmän oma itseni siis. Tämä sama tilanne on jatkunut jo ikuisuuden, ja on hassua huomata, miten optimistina silti joka päivä kuvittelen tilanteen huomenna olevan jo selkeästi parempi. Ja mistä sen tietää, ehkä huomenna saankin kaikki deadlinet kiinni, löydän blogille enemmän aikaa ja huomaan olevani sängyssä arkisin jo ennen yhtätoista. Ehkä huomenna Nooa alkaa nukkua täysiä öitä, ja aamuisin herätessäni ihan oikeasti olen pirteämpi ja jaksan taas innostua lenkkeilystäkin. Tai sitten käy niin, että opin näkemään tilanteet realistisemmin, sanon useammin ei ja ymmärrän, ettei aika yksinkertaisesti voi riittää ihan kaikkeen. Oma ongelmansa on varmasti sekin, että haluan keinolla millä hyvänsä pitää ainakin näin aluksi lasten hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä, mikä väistämättä tarkoittaa lisää yötöitä mulle.

Jottei koko postaus kuulostaisi niin alavireiseltä, voin myös kertoa, että raksalla meillä on hommat edenneet ihanasti eteenpäin, ja autokatoksen seinien noustua alkaa kokonaisuus jo hahmottua melko hyvin. Ensi viikolla on päätettävä keittiö, kodinhoitohuone ja kylppärit, joten tiedänpähän mihin käyttää tuleva viikonloppu sillä aikaa kun Niko on raksalla. Onneksi nämä on pelkästään kivoja juttuja, niin sitä jaksaa vaikka kokonaan ilman niitä yöunia! Ja kiitos muuten keittiövinkeistä, huomenna menen vielä tsekkaamaan yhden firman tarjonnan ja sen jälkeen homma alkaa suunnilleen olemaan paketissa.

Uutta vimmaa

29 elokuun, 2016

Onpa ihana huomata taudin vähitellen jäävän taka-alalle, ja olo tuntuu joka päivä normaalimmalta. Yskä on huomattavasti helpottanut, ja vaikka nuha tuli tilalle, niin parasta on ettei lämpöä ole ollut enää ikuisuuksiin. Huonoin juttu tässä kuitenkin on se, että viikonlopusta asti Nooa ja Minea on jonkun verran yskineet molemmat, joten nyt tässä odotellaan sormet ristissä, miten käy noiden kahden murun kanssa. Onneksi kuume nousee yleensä heti ensimmäisenä, joten ehkä näin neljän päivän yskimisen jäljeen voi jo vähitellen huokaista helpotuksesta?

Meillä on viime viikon aikana alettu ihan tosissaan siirtymään syksyvaatteiden puolelle. Lauantaina oli niin kauhea myrsky, että juoksin lasten kanssa aika nopeasti takaisin kotiin, kun ensin olimme tarponeet läheiseen metsikköön kuluttamaan aikaa luontoa ihmetellen. Puut huojuivat vieressä, ja Niko laittoi tontilta viestiä, kuinka vieressä oli kaadunnut useita puita, joten alkoi rehellisesti sanottuna itseäkin jännittämään, saadaanko lasten kanssa joku puunrunko päälle. Ei ehkä muutenkaan mikään paras idea lähteä metsäretkellä yhtenä vuoden tuulisimmista päivistä..

Syksyn myötä kauppoihin tipahtelee lähes joka viikko uusia droppeja, ja se on näkynyt nyt viime viikkoina meilläkin siinä, että postilaatikosta tulee vähän väliä jotain uutuusvaatteita. Tein itselleni lupauksen panostaa jatkossa enemmän vaatteiden laatuun määrän sijasta, koska olen huomannut sen, kuinka nopeasti ketjuvaatteilla saa täytettyä kaappinsa. Vaatteiden halpa hinta saa välillä ostamaan enemmän kuin olisi tarvetta, ja kaiken lisäksi niiden epäeettisyys ja haitalliset kemikaalit on jo pidemmän aikaa ahdistaneet – en enää osaa perustella halpaketjujen vaatteiden hankkimista itselleni millään kriteereillä. Yhtenä päivänä mietinkin, että vaatteet on itse asiassa ainut kulutustuote, jonka kohdalla edullinen ei koskaan tarkoita hyvää. Kalliimpi hintalappu ei ole tae paremmasta laadusta, mutta valitettavasti halvalla ei saa eettisesti tuotettua tai ekologista, ihan sama koskee elintarvikkeitakin!

Ihan pelkällä eettisyydellä ja ekologisuudella en voi meidän vaatemääriä perustella, mutta se on kyllä totta, että lapsilleni valitsen kaikesta sen kemikaalittomamman vaihtoehdon, jos valinnanvaraa on. Niinpä meillä on vaatekaappi kummasti alkanut yhä enemmän täyttyä mini rodineilla, noshilla, papulla ja muilla hyvän mielen merkeillä. Uusimpana tuttavuutena lasten kaappiin on ilmestynyt muutamat topit ja legsut kotimaiselta Vimmalta, joka juuri avasi ensimmäisen kivijalkaliikkeensä Helsinkiin. Vielä on tietenkin mahdotonta ennustaa liikkeen menestystä, mutta jo ajatuksena on mielestäni hienoa huomata, kuinka kotimaisuus on nykyään arvossaan, ja pienet yritykset ovat voineet kasvaa vahvoiksi brändeiksi. Vimman uusimmat lettivärit, koralli ja ihana kirkas vihreä, olivat niin kova hitti, että kauppa myytiin näistä kuoseista tyhjäksi hetkessä. Ei auttanut sekään, että lettiuutuudet ilmestyivät nettikaupan valikoimiin aamuyöstä – skarpit lettifanit olivat kärkkymässä legsuja lapsilleen ja itselleen silloinkin, ja muutamassa minuutissa koot huusivat eioota. Miksei tässä tilanteessa kannattaisi kasvattaa volyymia huomattavasti suuremmaksi? Ehkä se vimman, gugguun ja papun kaltaisten yritysten salaisuus piileekin siinä, ettei vaatteet ole ihan jokaisen marketin hyllyllä kaikkien saatavilla.

Ensin tuli rodinia, sitten gugguuta ja nyt viimeisimpänä vimmaa ja papua, ja kaikki merkit on myyneet suosikkinsa hetkessä loppuun. Itse kun olen päivätöissä, on mahdollisuuteni kyttäillä droppeja netissä käytännössä olemattomat, ja monet vaatteet onkin jääneet ostamatta ihan siksi, ettei niitä ole ehtinyt hankkia ennen kuin kaikki on jo loppu. Kyse ei onneksi ole elämää suuremmista asioista, mutta huomasin monen vaateharrastajan olevan jo hieman kyllästynyt siihen, että kaikkea pitäisi jatkuvasti kytätä netissä, ja siltikin mahdollisuudet saada haluamiaan vaatteita on olemattoman pienet. Sama asia on alkanut aavistuksen tympiä itseänikin, kun kyttäämiseen saat helposti kulutettua tunninkin kännykän tai koneen äärellä. Toisaalta en haluaisi siirtyä niihin henkkamaukkoihinkaan, joten kysynkin nyt teiltä, onko teillä vinkata kivannäköisiä, eettisiä ja kemikaalittomia lastenvaatteita, joista itsellänne olisi käyttökokemuksia? Mielelläni tutustuisin uusiinkin merkkeihin, mutta sokkona en viitsisi lähteä niitä etsimään. Nyt siis hyvät vinkit kehiin, ehkä niistä löytyy muillekin jotain mielenkiintoista.

Kerrostalossa

26 elokuun, 2016

Kohta kolme kuukautta kerrostaloelämää takanapäin, ja jos joku nyt kysyisi tykkäänkö vai en, olisi rehellisesti vastattava, etten oikein tiedä. Tai tiedän kyllä sen, ettei kerrostalot ole meitä varten juuri nyt tässä elämäntilanteessa, kolmenkymmenen vuoden päästä eläkeiän lähestyessä olen varmasti asiasta jo täysin eri mieltä, ja ellemme silloin jo asu jonkin kaupungin ytimessä, niin varmasti jokin ihana citykoti on parhaillaan etsinnässä. Mutta nyt kun meillä on kaksi äänekästä (sori naapurit!) ja menevää pientä lasta, kolmesti päivässä ulkoilutettava koira ja lasten superlyhyet hoitopäivät, joiden jälkeen olisi hyvä vielä ulkoilla toisen kerran iltapäivästä. Tähän yhtälöön kerrostalo sopii väliaikaisesti oikein loistavasti, mutta ehkä olen sen verran laiska ja helppoutta rakastava, että nautin siitä omasta pihasta, jonne lapset voivat kipaista touhuamaan milloin tahansa ja pihasta, jonka laidalla seisomiseen ei erikseen vaadita sen kummempia valmisteluita kuin crocsien jalkaan vetäminen. Pohjimmiltani taidan olla melko mukavuudenhaluinen, vaikka toisaalta olenhan valmis kolaamaan lumia ja ajamaan nurmikkoa kesät ja talvet, jos palkkana siitä lapset saavat vapauden juosta takapihan ja kotioven väliä miten tahtovat.

Kerrostalossa asumisessa olen huomannut muutamia hankaluuksia, kun aiemmin on tottunut toimimaan tietyllä tavalla rivitalossa. Ensimmäisenä alkoi kesällä vaivaamaan se, ettei ovia voinut pitää auki niin kuin itseä sattui huvittamaan. Itse asiassa parvekkeen ovea emme ole uskaltaneet pitää ollenkaan auki, koska on vain ajan kysymys milloin Nooa keksisi kiivetä terassituolilta katselemaan alapihan leikkialuetta samalla kun itse olen vaikkapa keittiössä ruoanlaittohommissa. Tai miksei Mineakin kurkottelisi kaiteen reunalla huudellen pihakavereilleen terveisiä tai innostuisi vilkuttelemaan Nikon ajaessa autolla pihaan töistä tullessaan. Tottakai lapsia on vahdittava kotonakin jatkuvasti, mutta on myös paljon tilanteita, jolloin lapset eivät ole silmieni edessä koko ajan. Niinpä olemme päätyneet siihen, ettei kumpikaan lapsista saa olla parvekkeella ilman jompaakumpaa vanhempaa, ja luulen että ratkaisu on ollut parempi kuin hyvä, vaikka Minea siitä valittaakin lähes päivittäin.

Toinen edelleen päänvaivaa aiheuttava asia on alapihan leikkipaikka. Entisessä kodissa Minea sai itsekseen olla etu- tai takapihalla, koska ovet olivat koko ajan auki, ja esim keittiöstä näin suoraan meidän aidatulle takapihalle. Nyt Minea haluaisi kovasti ulkoilla itsekseenkin, mutta kerrostalon neljäs kerros tuntuu olevan ihan liian kaukana pihasta, jotta uskaltaisin päästää Minean leikkimään ilman valvontaa. Olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän suhteen, koska tiedän Minean olevan luotettava siinä mielessä, ettei tyttö lähtisi omasta pihasta kauemmas, mutta koskaan kun ei tiedä, millaista muuta porukkaa tässä ympäristössä sattuu liikkumaan. Parempi pelata varman päälle kuin katua sitten myöhemmin, vai mitä?

Omalla pihalla itsekseen leikkimiseen liittyy myös toinen uusi ilmiö eli se, mitä lapset siellä itsekseen puuhailevat. Koskaan aiemmin en ole joutunut setvimään vastaavanlaisia sotkuja Minean ja Minean kavereiden kanssa kuin niinä parina kertana, kun Minea on saanut itsekseen leikkiä pihalla naapurin tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä ollaan puhuttu ties mitä ja milloin mistäkin, jätetty joku leikeistä ulkopuolelle tai keksitty jotain muuta hölmöä – ja ihan liian monesti leikit on päättyneet pahaan mieleen tai vielä useammin itkuun. Tämä johtuu varmasti siitä, ettei äidit tunne toisiaan, lapset eivät tunne toistensa vanhempia, ja kun kukaan ei ole näkemässä, niin tottakai lapset koettelevat rajojaan. Tiedän, ettei Minea olisi ystävälleen tahallaan ilkeä, mutta silloin kun äiti on tarpeeksi kaukana, alkaa tyttöjen yhteinen valikointi siitä, ketkä pääsevät mukaan leikkeihin ja ketkä ei – tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että todella tässä iässäkö se jo alkaa! Normaalisti näihin puututtaisi samantien, mutta lasten päsmäröidessä keskenään lopputulos voi olla mitä tahansa.

Jos lapset ei kunnolla tunne toistensa vanhempia, niin ei kyllä tunne vanhemmatkaan kaikki toisiaan. Kerrostalossa ihmisiä on jo niin paljon enemmän kuin rivitalossa, että ihmisistä tulee anonyymejä toisilleen, ja toisen noteeraamisen merkiksi riittää pelkkä moikkaaminen hississä. Itse kun rakastan yhteisöllisyyttä ja hyvää porukkahenkeä, jää kerrostaloelämän naapurisuhteet omaan makuuni hieman liian pinnallisiksi. Viehän se ihmissuhteiden rakentaminen tietenkin aikaakin, mutta jo pelkkänä ajatuksena tuntuu mahdottomalta ja muutenkin typerältä tutustua jokaikiseen tässä talossa, tai edes tässä kerroksessa, kun ihmisiä on kymmenen sijaan sata. Todellisena citymammana varmasti nauttisin siitä, ettei jokaisen naapurin kanssa tarvitse kaveerata, pienet kaupat on kaikki kävelymatkan päässä ja aina voi rullailla rattailla kahvilaan lounaalle (mitkä ei yksikään toteudu tässä meidän ei-city-kerrostalossa), mutta jostain syystä tykkään raahata neljää isoa kassillista ruokaa automarketista, tuntea naapurit niin hyvin että kaikki kutsutaan synttärikahveille ja arkena tönöttää tylsän pienessä lähipuistossa kotiverkkareissani miettimättä sitä, keneen matkalla voin törmätä. Tiedättekö mistä puhun? Siitä, kuinka loppujen lopuksi taidan sydämeltäni olla aavistuksen ”maalainen” kuitenkin, kun perinteinen lähiöomakotitaloelämä tuntuu enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta.

THE porkkanakakku

23 elokuun, 2016

Tätä on kyselty, ihmetelty ja kehuttu siinä määrin, että pakkohan se oli tulla jakamaan teillekin! Eli vihdoin, Timon porkkanakakun resepti on jälleen saatavilla ja uskokaa vaan, tämä on parasta, mitä olen syönyt (ja aika monia on tullut maistettua). Täydellisessä porkkanakakussa pitää olla mehevän kostea pohja, joka maistuu vielä parinkin päivän päästä, ja päällisen tomusokerit ja tuorejuustot tasapainossa. Ja tässä ohjeessa ne ovat. Sen enempää kehumatta, käykää nappaamassa resepti talteen itsellenne tästä linkistä, ja testatkaa kun seuraavan kerran tekee mieli herkkuja.

Ongelmia keittiössä!

21 elokuun, 2016

Ja isoja ongelmia onkin, sillä k-a-i-k-k-i on vielä päättämättä, ja sähkömiehet ja putkarit on aloittaneet hommansa tontilla – ilman keittiö-, kodinhoitohuone-, vessa- tai yhtään mitään muitakaan suunnitelmia! Eipä siinä muuten mitään, mutta tässä vaiheessa pitäisi yleensä tietää, mihin kohtaan haluaa vesipisteet, mihin kohtiin laitetaan pistorasioita, liesi, jääkaappi jne sekä millaista yleisvalaistusta meillä on suunnitteilla. Niko on noin suunnilleen piirtänyt sisätiloihin ja ulkoverhoukseen spotteja, lisännyt varauksia mahdollisille tulevaisuuden muutoksille ja karkeasti hahmotellut keittiön ja kodinhoitohuoneen koneiden paikkoja. Jos suunnitelmiin ei tule isoja muutoksia, niin kaikki varmaan menee ihan hyvin näillä suunnitelmilla, mutta toisaalta meillä on vielä yksi keittiön villikortti tsekkaamatta, ja sehän tarkoittaa sitä, että lopullinen suunnitelma voi olla mitä tahansa.

Olemme nyt kysyneet keittiötarjoukset kahdesta paikasta, Domukselta ja Kalustetukusta. Kalustetukun ovimateriaali olisi juurikin sitä nanopinnoitteista mattavalkoista, josta jo aiemmin teille mainitsin, ja Domukselta ovet tulisi melko samanlaisina, mutta ilman nanoa. Nanopinnoitteen etu tulee ilmi varmastikin arjen touhuissa, kun kaappien pinta kestää käyttöä paremmin ja pysyy helpommin siistinä – esim sormenjäljet eivät siinä näy, ja pienet naarmut on helppo korjata lämmön avulla. Yleensäkin päällystetyissä ovissa kuitenkin hieman mietityttää se, kerääkö pinnoitekalvon saumakohdat itseensä likaa, ja onko kaapinovissa muutaman käyttövuoden jälkeen ruma tumma viiva kauttaaltaan. Onko teillä näistä kokemuksia? Maalattu puu taas on sekin lähes kaikkien mielestä ollut huono valinta, kun pinta on niin arka kolhuille ja jopa esim kahvinkeittimen höyrylle, joka voi saada maalipinnan kupruilemaan. Maalattu ovi on myös reunoiltaan aina aavistuksen pyöristetympi, mikä tarkoittaisi keittiöseinän kohdalla väljempiä rakoja ja vähemmän modernia ilmettä.

Uunin vasemmalle puolelle olemme suunnitelleet kulmakaappia, joka löytyisi ainoastaan tuolta Kalustetukusta. Hintaa sille yhdelle laatikostolle tuli päälle tonnin verran, mikä on melko paljon, mutta käytännöllisyydessään se oli ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu kulmakaapiksi. Päätimme, ettemme tällä kertaa halua niemekkeeseen baarijakkaroita, koska ruokapöytä sijoitetaan ihan niemekkeen viereen. Näin saamme vielä muutaman kaapin lisää säilytystilaa, vaikkakin kaappien syvyydessä joutuu jonkun verran tinkimään, ettei niemekkeen koko kasva liian massiiviseksi. Kaappiseinälle haluamme ylös myös yhdet lisäkaapit sillä ajatuksella, että sinne saa piiloon kaikkea vähän tarpeettomampaa, sellaista mikä ei ole käytössä päivittäin. Ei sillä, koitamme kyllä karsia kaiken turhan tavaran ennen muuttoa pois, niin että uuteen kotiin saisimme mahdollisimman kompaktin määrän tavaraa ja vaatetta. Turhaan sitä itselleen rakentaa valtavia kaappitiloja vain sitä varten, että ne voisi täyttää tavaralla, jolle ei meidän arjessa löydy jatkuvaa käyttöä.

Isolle kaappiseinälle, vesipisteen lähelle olemme suunnitelleet niin sanottua aamiaiskaappia eli oven taakse piilotetaan mikro, kahvinkeitin ja muut päivittäiset käyttötavarat, niin että keittiön työtasot jäävät tyhjiksi ja siistimmiksi. Aamiaiskaappeihin on nykyään saatavilla sisääntaittuvaa kaapinovea, mutta budjetin paukkuessa kaikilta osilta yli, ei erikoisesta taittomekanismista tekisi mieli maksaa lähes tuhatta euroa! Vieläpä kun käytännön kokemusta tuosta uudesta mekanismista ei ole, itse asiassa ei ole kellään tutullakaan, joten hieman epäilyttää kuinka se arjessa toimii. Nyt kaipailisinkin teiltä kaikenlaisia vinkkejä keittiön suhteen. Suosituksia jonkun tietyn materiaalin käyttämisestä kaapinovissa? Tai entäs tasot? Ja oletteko todenneet jonkun keittiötoimittajan edulliseksi ja hyväksi? Kaikki ruusut ja risut on tervetulleita tässä vaiheessa kun asiat on vielä suunnitteluvaiheessa.

Tavoitteena tuuheammat hiukset (sis arvonnan!)

19 elokuun, 2016

Postaus toteutettu yhteistyössä New Nordicin kanssa

Raskauksien ja noin kymmenen vuoden hiusten vaalentamisen jälkeen olen alkanut ymmärtää, kuinka vähän olen jaksanut hiuksistani huolehtia, ja myös sen, kuinka paljon merkitystä pienilläkin teoilla voi olla. Raskaana ollessa hiukset tuuhenivat jonkin verran, mutta imetykset on osaltaan pitäneet huolen siitä, että yhtään ylimääräistä suortuvaa ei ole jäänyt päähän – ennemminkin kuvittelin jossain vaiheessa kaljuuntuvani täysin, kun tukkaa lähti joka harjauksella valtavia tuppoja, jättäen jälkeensä paljaita laikkuja päänahkaan. Ensin sitä sai peilistä ihastella lisääntynyttä hiusmäärää, ja jopa hiusten auki pitäminen tuntui ihanalta ja itsevarmalta, kun tukka ei roikkunut ohuena pitkin kasvoja. Aloin jo miettiä, olinko ihaillut uusia hiuksiani liikaa, kun aivan yllättäen tilanne kääntyi päälaelleen, ja ponnarinkin pitäminen oli henkistä tuskaa alastomien kohtien paistaessa karusti kilometrien päähän. Oli ehkä virhe värjätä hiukset tummiksi (joka osaltaan korosti efektiä), mutta toisaalta, voin nyt parin vuoden blonditauon jälkeen todeta, että kyllä kannatti! Tilanne tuntuu nimittäin jälleen paljon paremmalta, hiukset on elinvoimaisemmat ja paksummat.

Viimeksi joskus yläkouluiässä olen mieltänyt hiukseni oikeasti paksuiksi ja elinvoimaisiksi. Sen jälkeen olen epätoivoisesti kokeillut mm hiuslisäkkeitä, jotka lopulta taisivat enemmänkin ohentaa omia hiuksia lisäkkeiden alla, vaikka päällepäin kokonaisuus hiuskuituineen näyttikin kivalta. Siitä saakka mieleeni on jäänyt kytemään ajatus tuuheammasta tukasta ja elinvoimaisemmasta yleisilmeestä, mutta ystävien suositteluista huolimatta hiusten kasvua tukevat tabletit on unohtuneet kauppaan. Oma pakokeinoni on ollut vetäistä joka aamu se tuttu ja turvallinen ponnari”kampaus”, joka on ihan varmasti helppo ratkaisu, mutta tuskin koskaan kovin omaperäinen tai näyttävä. Paras keinoni on tähän saakka ollut hiuspuuteri, ja näihinkin postauksen kuviin olen tehnyt kaikkeni saadakseni hiuksista tuuheamman oloiset. Salaa toivoisin kuuluvani niiden tukkajumalattarien joukkoon, joilla hiukset kietoutuvat tuuhealle, ilmavalle ponnarille, söpöt lettikampaukset syntyy hetkessä ja muutaman hiusosion letittäminen ei jätä jälkeensä muuten kaljulta näyttävää päätä. Harmi vaan, ettei kukaan ole kotiovelle saakka tuonut ratkaisukeinoa, ennen kuin vasta nyt!

Uskotte varmaan, että lähdin melko innokkaana testaamaan New Nordicin Hair Volume -tabletteja, joiden luvataan tukevan hiustenkasvua ja tuuheutta. Valmiste on uuden sukupolven ravintolisä, jonka teho perustuu omenoiden sisältämään proantosyanidiin. Aine aktivoi hiustuppea ja näin stimuloi hiusten kasvua ja tuuheutta sekä vähentää väliaikaista hiustenlähtöä. Mukana on myös hiusjuurelle suunnattua täsmäravinnetta kuten biotiini, aminohapot ja mineraalit, joten samalla tabletit tukevat hiuksen omaa pigmenttiä vähentäen ennenaikaista harmaantumista. Kuulostaako lupaavalta? Itse olen ollut aivan pähkinöinä tabletteja käyttäessäni, ja voin jo valmiiksi kuvitella, kuinka kohta kuljen paremmin voivat hiukset auki hulmuten, puhumattakaan pienestä toivonkipinästä ripsien kasvun suhteen.

Tottahan se on tietenkin, ettei mikään tuote voi saada aikaan ihmeparantumisia, enkä toki niitä odotakaan. Toivon kuitenkin, että saisin sitä kaivattua paksuutta ponnariin, vähemmän tippuilevia hiuksia lattioille ja näiden myötä ehkä varmuutta pitää hiuksia enemmän auki. Hair Volyme on mulla ollut käytössä nyt parin viikon ajan, mutta muutoksista voi puhua vasta kahden-kolmen kuukauden kuluttua. Suositeltava annos onkin yksi tabletti päivässä kolmen kuukauden ajan, ja sellaisen satsin saan arpoa nyt teillekin! Arvonta alkaa tästä hetkestä ja kestää aina keskiviikkoiltaan 24.8. saakka. Osallistua voit kommentoimalla tähän postaukseen, millaista apua toivoisit New Nordicin -hiustablettien sinulle tuovan. Onnea kaikille arvontaan, palaan omien hiustenkasvatuskokemusten kanssa vielä myöhemmin, kun koko kuuri on syöty loppuun!

Arkihommia

18 elokuun, 2016

Lähtipä hyvinkin mallikkaasti liikkeelle mun töihinpaluu, sillä makaan täällä sohvalla saikkulaisena. Jo toista viikkoa olen yskinyt yötä päivää, ja vaikka aamulla ja päivällä olo tuntuu ihan normaalilta, niin iltaa kohden nousee aina pientä lämpöä ja yhtäkkiä koko kroppa tuntuukin kuin katujyrän alle jääneeltä. Päätin tänään käydä kuunteluttamassa keuhkoja varmuuden vuoksi, jotka oli onneksi täysin kunnossa, mutta tulehdusarvon näyttäessä 53:a on turha haaveilla huomenna töihin menemisestä. Lääkäri käski ottaa viikonlopun levon kannalta ja epäili muutenkin, että tautini on pitkittynyt siksi, etten osaa ottaa iisisti. Kuinkas otat iisisti kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa, kysyn vaan??

Jospa tästä nyt kuitenkin taudit vielä selätetään, ja ehkä ensi viikko jo näyttää meille tavallista arkea. Pääasia on se, että lapsilla on hoito alkanut ihan älyttömän hyvin, ja Nooakin nykyään jää iloisena touhuamaan eikä itke mun perään. Unet menee hyvin, poika syö normaalilla ruokahalulla ja pottailussakin on päiväkodin ansiosta otettu harppauksia eteenpäin. On ihan normaalia, jopa suotavaa, että lapsi jollain tavalla reagoi hoidon alkuun, mutta täytyy sanoa, että Nooan kanssa kaikki on mennyt ihanan pehmeästi ja pienillä reaktioilla. Moni asia on varmasti auttanut tilanteeseen sopeutumista, kuten Minean kanssa samassa paikassa oleminen ja se, että puisto ja hoitajat ovat meille ennestään tuttuja. Vinkkinä sanoisinkin kaikille hoidon aloittajille, että etukäteen kannattaa puistoilla päiväkodin puistossa, tutustuminen hoitajiin on hyvä aloittaa ajoissa jos mahdollista (viimeistään paria viikkoa ennen) ja mukaan hoitoon voi ottaa omia tuttuja leluja tai miksei kuviakin isommalle lapselle. Uuteen nukkumispaikkaan totuttelu voi viedä aikaa muutaman viikon, mutta kaikki alkaa vähitellen rullata omalla rutiinillaan, kun lapsi tottuu uuteen tilanteeseen.

Itseäni tietenkin äitinä stressasi ajatus lasten hoitoon viemisestä, enkä koskaan tule sanomaan, että se olisi alle 3-vuotiaalle hyvä vaihtoehto verrattuna kotona hoitamiseen, mutta tänä syksynä oli kuitenkin helpompi sanoa päiväkodin ovella heipat kahdelle lapselle kuin kolme vuotta sitten esikoiselleni. On selvää, että sisarukset ovat samassa ryhmässä toisilleen henkisenä tukena, ja siksi itsestänikään ei tuntunut niin pahalta ajatella 1,5-vuotiasta Nooaa hoidossa. Normaalissa päivärytmissä vien lapset puoli yhdeksäksi ja haen puoli kolmelta, joten hoitopäivät jäävät Minealla ja Nooalla kivan lyhyiksi. Silti tuntuu, että lapset on iltapäivisin (etenkin Nooa) melko väsyksissä, ja Pikku Kakkosta katsotaan usein lattialla makoillen. Ja ymmärtäähän sen, kyllä ne työpäivät väsyttää itseänikin näin alkuun varsinkin, kun uuden päivärytmin opettelu vie aikaa. Onko siellä ruudun takana muita uuden arjen aloittaneita, ja miten teillä on lapset sopeutuneet muutoksiin?

Twilight Run & Walk

15 elokuun, 2016

*postaus toteutettu yhteistyössä Rochen kanssa

Kerroin teille kesän alussa siitä, kuinka aikomukseni oli nyt elokuussa lähteä haastamaan itseäni Helsingin Twilight run&walk tapahtumaan lääkeyritys Rochen tiimissä. Ensin aioin osallistua puolimaratoonille, mutta yhden pikkuvarpaan murtumisen jälkeen kesän alussa matka vaihtui kymppiin, kesän jälkeen vielä aikatavoitteet tuon kympinkin suhteen alkoi murenemaan, kun treenikerrat jäivät yhdellä kädellä laskettaviin lenkki-iltoihin. Nykyisen juoksukuntoni huomioon ottaen olisin jo muuten varmasti luovuttanut koko juoksun suhteen, mutta koska tapahtuman kantavana ajatuksena oli tukea Syöpäliiton toimintaa, ei luonteeni antanut periksi luovuttaa. Loppuun asti, vaikka kävellen, ajattelin. Toiset joutuvat kohtaamaan syövän tai muun vakavan sairauden, ja mä nurisen harjoittelun vähyydestä ja ties mistä muusta yhtä vähäpätöisestä.

Viime lauantaina siis lähdin kuin lähdinkin juoksemaan kymppiä, eikä se lopulta ihan niin surkeasti mennyt kuin olin pelännyt – aika ei ehkä ollut lähellekään alkuperäistä tavoitettani, mutta juuri alle tuntiin se meni kuitenkin. Hyväntekeväisyysjuoksussa ei se suoritus pitäisikään olla keskiössä, vaan ehdottomasti tärkeämpää on muistaa, miksi tässä juostaan ylipäätään. Mulle oli myös kunnia saada edustaa valkoisessa urheilupaidassa Rochea, joka on johtava syöpälääkkeitä kehittävä yritys.

Punanaamaiset Rochen tiimiläiset tässä moro! Jos olisi ollut fiksu, olisi kuvat ehkä ottanut ennen juoksua eikä jälkeen, niin lopputulos olisi ollut vähän luonnollisempi, hehe. Meitä Idealistalaisia oli Rochen tiimissä minä ja puolikkaan upeasti juossut Mari, mutta sain vielä lisävahvistukseksi kympille ystäväni Minnan. Minnan kanssa hölkkäiltiin melkein loppuun saakka samassa tahdissa, ja vaikka välillä homma meinasi mennä juttelun puolelle, niin hyvin me loppumatkasta koitettiin kiriä vauhtia kiinni. En ollut etukäteen tajunnutkaan, kuinka hankalaa näin isossa tapahtumassa voisi alussa olla oman normivauhdin saavuttaminen, sillä porukkaa oli lähtöviivalla tungokseksi saakka, ja ihmisten ohittelu vaati ihan kirjaimellisesti ojan kautta juoksemista. Loppukiri oli helpompi rasti, mutta upottavalla hiekalla tarpominen tuntui kieltämättä siltä, ettei liikkuisi mihinkään vaikka kuinka koitti eteenpäin puskea! Maaliviivalla oli kyllä sellainen olo, että toista kierrosta en enää olisi millään keinolla saanut juostua, joten taidan vielä jättää ne puolimaratonhaaveet hamaan tulevaisuuteen.

Oli juoksu kuinka helppo tai vaikea tahansa, niin kummasti siitä jälleen heräsi pieni kipinä lenkkeilyyn. Harmi vaan, että sain kotiinviemisinä kunnon yskän eikä nyt tarvise hetkeen haaveilla minkäänmuotoisista lenkeistä, mutta voisinpa melkein vaikka luvata, että ensi keväänä saattaisi jälleen olla hyvä aika osallistua uuteen juoksutapahtumaan – ehkä silloin jopa aikatavoitteen kanssa? Twilight run&walk oli siinä mielessä ainutlaatuinen kokemus, että tunsin kuuluvani johonkin erityisporukkaan, siinä me kaikki juostiin sisulla maaliin saakka jo pelkästään siksi, että voisimme osoittaa tukemme kaikille niille, jotka Syöpäjärjestö ja Roche työllään tavoittaa. Kuulinpa tarinan siitäkin, kuinka eräs nainen oli rintasyövän selätettyään päättänyt juosta elämänsä ensimmäisen kympin, ja Helsingin Twilight run&walk tapahtumassa se haave konkretisoitui. Se, jos mikä osoittaa todellista taistelumieltä ja saa silmäkulman kostumaan.

Gugguun merinot

13 elokuun, 2016

Viime päivät meillä on ihan tosissaan alettu miettiä syksyä ja etenkin lasten välikausivaatteita. Kumma juttu, mutta j-o-k-a vuosi huomaan panostavani nätteihin toppatakkeihin ja -haalareihin, kun taas välikausi vain yllättäen tupsahtaa eteen, ja lopulta haen kaupasta mitä tahansa ulkoiluun sopivaa vaatetta. Tiedättekö mitä tarkoitan? Jaksan pohtia kaupunkitakkeja, sisävaatteita, kenkiä – mitä vaan muuta paitsi niitä kuorivaatteita, jotka päällä lapsi kuitenkin makaa kuralätäkössä ja kevättalvella laskee pitkin hiekkaisia lumikasoja housujen polvet rei’illä.

Niinpä olen välikautena siirtynyt hifistelemään pipoilla, huiveilla ja jos mahdollista, niin myös kivoilla kengillä. Oikeastihan sillä ei käytännön kannalta ole mitää merkitystä, kuinka söpönä tai vähemmän huoliteltuna ne pikkumurut puistossa temmeltää, mutta esteetikkona valitsen vaatteesta kuin vaatteesta ennemmin kivannäköisen vaihtoehdon kuin sen, mikä ensimmäisenä käteen osuu. Tämän lisäksi on toinenkin asia, josta en tingi – lapselle vaatteen pitää olla hyväntuntuinen päällä, ja tekniset ominaisuudet täytyy vastata käyttötarkoitusta. En voisi ajatellakaan syksyksi ostavani muuta kuin täysin vedenpitävää kuorivaatetta tai talveksi aitoa villaa aluskerrastoksi. Okei myönnän, viime talvena kokeilin mikrofleeceä villapuvun rinnalla talven pakkasilla, mutta luulen että jatkossa meillä säästetään jostain muusta kuin laadukkaista, kestävistä materiaaleista.

Tämän syksyn osalta välikausivaatetus on lapsilla paremmin hoidossa kuin koskaan aikaisemmin. On haalarit, takit, housut ja muut, ja se ihanin osa syksyä, molemmilla odottaa kaapissa niin Gugguun uusia trikoopipoja kuin näitä kuvissa näkyviä merinovillaisia hattujakin. En tiedä, miten Gugguun värit jälleen sattuivat osumaan meille täydellisesti, koska Minean lempiväri on sininen, ja itse tykkään myös hempeästä vaaleansinisestä ja roosasta. Kävipä jopa niin hyvin, että lasten välikausivaatteet (ja talvitopat) käy loistavasti yksiin kaikkien näiden sävyjen kanssa. Ja tuo Nooan päällä oleva tupsuhuivi! Niitä taidan kytätä netissä vielä lisää reilu viikon päästä, kun Gugguulta tulee 23.8. klo 10.00 nämä ihanat merinovillaiset tuotteet myyntiin.

Nean teekutsuilla

11 elokuun, 2016

Syksyn synttäriputki käynnistyi sunnuntaina iltapäivällä, kun lähdin lasten kanssa suoraan Helsingistä kotiuduttuani Katriinan tytön Nean synttäreille. Moni teistä varmasti muistaakin Katriinan, joka vielä noin vuosi sitten kirjoitti suosittua Hetkiä-blogia? Ystävyys Katriinan kanssa alkoi aikoinaan blogin kautta, kun aloimme porukalla jutella Tampereen minimuotikirppiksellä (jossa meikäläisen ei edes alkujaan pitänyt olla!), ja vaikka bloggaaminen on Katriinan osalta ohi, niin onneksi ystävyys on silti säilynyt. Jossain vaiheessa muistan huvittuneena seuranneeni blogiemme kommentointia, kun lukijoita epäilytti, onko blogiporukkamme ystävyys täysin aitoa. Tottahan se on, että joidenkin kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa kuin toisten, mutta vähintään kerran päivässä tulee kuulumiset vaihdettua whattsappin puolella.

Katriinan tuntien osasin jälleen odottaa jotain ihanan herttaista ja söpöä! Kerran Katriina päätti, ettei panosta seuraaviin juhliin juuri lainkaan, mutta lopulta kaikki oli viimeisen päälle laitettu – minkä sitä esteetikko luonteelleen voi, haha. Nyt teemaksi oli valittu teekutsut, ja Katriina oli ostanut kertakäyttöisten pahviastioiden sijaan ihanan posliinisen teeastiaston, joka oli katettu jopa lastenkin pöytään. Usein huomaan synttäreiden lähestyessä tuskastelevani sitä, ettei istumapaikkoja ole riittävästi, ja ruokailut joutuu hoitamaan kahdessa osassa niin että lapset syö ensin ja vasta sitten on aikuisten kahvitteluvuoro. Katriina oli keksinyt tähän loistavan ratkaisun kasaamalla tilapäisen pikkupöydän betoniharkoista ja vanerilevystä. Pöytä oli suunniteltu synttäreitä varten, mutta se toimii varmasti loistavasti myöhemmin terassilla tai miksei ihan lastenhuoneessakin piirustuspöytänä. Tuoliongelmaltakin säästyy kun korvaa tuolit näteillä tyynyillä!

Koristeluiden lisäksi myös tarjoilut oli erityisen maistuvat, eikä muuta voi olettaakaan kun mukana oli Katriinan miehen Timon tekemiä porkkanamuffinsseja. Tiedän, että sielläkin ruudun takana on muutama, jotka on tuota ohjetta täältä kyselleet, mutta koska resepti on Timon suvun ylpeys, ei mulla ole lupaa jakaa sitä blogissa. Katriina kuitenkin muistaakseni lupasi laittaa sen sähköpostilla jakoon, joten innokkaimmat voi meilata mulle, ja mä laitan viestiä sitten eteenpäin.

Nooa oli isompien lasten joukossa jotenkin erityisen murunen, kun toinen hörppi muiden mukana mehua teekupistaan ja pokkana valkkaili pöydästä herkkuja suuhunsa. Tyypillä riittää temperamenttia enemmän kuin porukkamme muilla lapsilla yhteensä, ja jos jotain ei saa tehdä oman pään mukaan tai isosiskon perässä, niin sen kuulee varmasti kaikki lähistöllä hengailevat. Välillä mietin, mihin Nooan kanssa vielä myöhemmin joudutaan, mutta eikös se päättäväisyys ole vain hyvä juttu siinä vaiheessa, kun pitäisi itse alkaa ottamaan vastuuta omasta elämästään? Vai johtuukohan tämäkin vain siitä, että tuolle pienelle hymyilevälle jäätäpäälle on lähes mahdotonta sanoa ei, ja niinhän se taitaa olla, että sen edestään löytää minkä taakseen jättää.

Loppuvuoden meillä onkin vähintään yhdet lastensynttärit per kuukausi, joten omalle dieetilleni olen surutta sanonut hyvästit, ainakin toistaiseksi. Tuntuu vähän hassulta ajatella, että tässä tosiaan eletään jo elokuun puoliväliä, yhtäkkiä se onkin jo joulu ja siitä seuraavana muutto uuteen kotiin! Tänään kävimme vielä illalla pyörähtämässä raksalla, ja taas sitä kummasti keksi vaikka kuinka monta asiaa, jotka nyt tekisimme toisin, mutta olen päättänyt suunnata katsetta kohti tulevaa ja keskittää energiani siihen, mihin vielä on mahdollista vaikuttaa. Olisiko teillä heittää vinkkejä esim moderneista keittiöistä tai kertoa kokemuksia mikrosementin laittamisesta itse?

Hoidossa

8 elokuun, 2016

Tästä maanantaista eteenpäin on meidän perheessä alettu totutella täysin uudenlaiseen arkeen. Lapset aloittivat täysipäiväisesti hoidossa ja meillä loppui Nikon kanssa loma, joten seuraavat vuodet painetaan niin sanotusti uraputkessa arjen kiireitä ihmetellen ja kesälomia odottaen. Ei sillä ettenkö ihan oikeasti viihtyisi työssäni, mutta lasten ollessa vielä näin pieniä on arki ehdottomasti helpompaa (ja varsinkin kiireettömämpää) kotona ollessa, enkä voi kieltää ettenkö hieman jännittäisi sitä, millainen tästä syksystä on tulossa. Kaikilla meillä on varmasti opeteltavaa ja totuteltavaa ennen kuin asiat lähtevät rullaamaan rutiinilla.

Viime keväänä tuskastelin sen kanssa, mistä hakisimme lapsille hoitopaikkaa – 1,5-vuotiasta Nooaa kun en halunnut kovin laitosmaiseen hoitopaikkaan, vaan ajatuksena oli mahdollisimman pehmeä lasku kotihoidosta päiväkotiin. Onneksemme entisen asuinalueemme lähistöltä löytyi mitä parhain hoitopaikka, ja päätimme laittaa molemmat lapset yksityiseen ryhmäperhepäivähoitoon. Minea ja Nooa saavat viettää koko päivän samassa ryhmässä, hoitajat ovat mitä ihanimpia ja sydämellisimpiä tyyppejä, ryhmäkoko on kivan pieni ja toimintatavat on lapsen mukaan hyvin joustavat. Päiväunia saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, tunnelma on rento ja ymmärtäväinen, mutta silti toiminta on suunnitelmallista ihan niin kuin missä tahansa päiväkodissakin. Itse asiassa meille on hoitoa valitessa aina vähiten merkinnyt se, millaisia tavoitteita tai toimintoja hoitopaikassa lapselle tarjotaan, koska alle kouluikäiselle on varmasti ihan riittävää se, että huolenpito on rakastavaa ja lapsesta välitetään aidosti – siinä sivussa on melko merkityksetöntä, missä iässä opitaan lukemaan tai painotetaanko arjessa taiteellista vai liikunnallista kehittymistä.

Minean kanssa hoidonaloitus on ollut superhelppoa, ja viime viikolla aloitettu tutustuminen jo osoitti sen, että tyttö tulee viihtymään uudessa hoitopaikassaan. Nooalla sujui parituntiset käynnit myöskin aika esimerkillisesti, mutta tänään unille oltiin menty huutaen ja itkevän pojan myös hain iltapäivällä kotiin. Lasten hoitopäivät onneksi jäävät noin kuusituntisiksi, mikä tulee osaltaan helpottamaan arjen väsymystä, mutta ensimmäinen kuukausi tai kaksi ovat varmasti ne vaikeimmat. Luulen, että Nooan osalta tilanne helpottuu vähän joka päivä, ja kunhan poika alkaa luottamaan hoitajiin, jää itkut luultavasti kokonaan pois. Tänään ikävän huomasi parhaiten siitä, kuinka Nooa halusi suurimman osan iltapäivästä istua sylissä, ja hoidossa pikkumies oli kuulema vähän väliä käynyt rutistamassa siskoaan, voi murua. Harmi että tähän samaan viikonalkuun Nooa sai yskänkin, ja nyt jännitetään tuleeko meille vielä joku kesäflunssa, joka ajaa koko porukan sängyn pohjalle..

Jos lapsilla on ollut totuttelemista hoidon kanssa, niin kyllä se vaan on itsestäkin tuntunut oudolta palata töihin. Yleensä meillä töissä tulee suurempia muutoksia noin kymmenen vuoden sykleissä, mutta itselläni on käynyt aavistuksen huono tuuri siinä, että molempien äitiyslomien jälkeen olen saanut palata muutosten keskelle. Se tietää automaattisesti paljon lisätöitä, uuden opettelua ja vanhojen tapojen uudelleen organisoimista. Lapsettomana ihmisenä olisin pelkästään innoissani kaikista niistä uusista mahdollisuuksista, joita muutokset aina tuovat tullessaan, mutta tässä tilanteessa luulen päällimmäiseksi kysymykseksi nousevan sen, mihin kaikkeen aikani tulee riittämään. Tiedättehän, kun haluaa tehdä työnsä mahdollisimman hyvin, mutta silti toivoo arjesta löytyvän jotain mieleistä vastapainoa työnteolle? Mulle se mieluinen tekeminen tarkoittaa tätä blogia ja valokuvausta, joten koitan nyt saada kaiken tämän ja perheajan sopimaan kuvioihin parhaalla mahdollisella tavalla. Ihanaa joka tapauksessa että on työpaikka, johon palata, lapsille turvallinen ja huolehtiva hoitopaikka sekä itsellä mahdollisuus toteuttaa intohimon kohteitaan edes aika ajoin. Tähän yhtälöön kun vielä lisätään raksaprojekti, niin eiköhän tälle syksylle ole meidän perheen suunnitelmat melko lailla selvät, luulen ainakin että ensi vuonna kevättalvella huokaisemme pari helpotuksen huokausta uudella terassillamme.

Onko siellä muita uuteen arkeen totuttelevia, ja millä fiiliksellä teillä on aloitettu/aloitellaan? Itse huomasin tänään sen, kuinka paljon helpompaa äitinä oli viedä kaksi lasta hoitoon yhden sijaan, mutta tunteikastahan se siltikin aina on. Tsempit kaikille töihin palaajille!

Gugguun brunssilla

7 elokuun, 2016

Hupsista, miten pitkä tauko bloggaamisessa tulikaan tähän elokuun alkuun! Olin kuvitellut, että elokuu tarkoittaisi tavallista arkea ja tiiviisti kotona vietettyjä päiviä, jolloin herättelisin blogiakin ”kesälomalta” postailemalla jälleen tavalliseen tahtiini. Tämä viikko sitten lopulta paljastuikin erityisen kivalla tavalla kiireiseksi, sillä aikaisin torstaiaamuna lähdimme Minean kanssa junalla kohti Helsinkiä, matkaseuranamme ihanat Kerttu ja hänen tyttönsä. Meidät oli kutsuttu Gugguun syksy/talvi16 malliston lanseerausbrunssille, ja kun olin muutenkin suuntaamassa viikonloppuna Helsinkiin, niin tätä tapahtumaa en halunnut jättää väliin!

Teille kaikille Gugguu on varmasti tuttu lastenvaatemerkki, niin myös itselleni jo muutaman vuoden takaa. Tosin vasta nyt pääsin ensimmäistä kertaa tapaamaan Gugguun kahta perustajanaista, ja täytyy todeta, että vasta Annen ja Miian kanssa jutellessa tulin ajatelleeksi, kuinka tässäkin yritystarinassa on kyse unelman toteutumisesta – nuoret siskokset kaipasivat laadukkaita, tyylikkäitä ja mukavia vaatteita lapsilleen, suunnittelivat ensimmäisen malliston, käyttivät satoja tunteja pohjatyöhön ennen vuoden 2013 lanseerausta ja kuinkas kävikään, nykyään Gugguu tunnetaan yhtenä kirkkaimmista tähdistä Suomen lastenvaatemarkkinoilla. Yrityksen tarina olisi varmasti voinut edetä täysin toisellakin tavalla, joten on ehdottomasti hienoa seurata näiden naisten menestystä ja tämän kotimaisen yrityksen kasvua.

Torstain brunssilla esittelyssä oli uusin mallisto, josta ensimmäinen droppi julkaistiin vain muutama päivä sitten keskiviikkona. Meillekin ehdin jo heti trikoovaatteiden julkaisun aikaan tilata omat suosikkini, ja postista on ensi viikolla tulossa molemmille lapsille blueberryä sekä helposti kaiken kanssa yhdisteltävää mustaa. Brunssilla meitä ilahdutettiin mitä upeammilla herkuilla sekä lasten muotinäytöksellä, jossa söpöt pikkumallit kävelivät reippaina pitkin lavaa ja poseerasivat ihailevien huokausten saattelemina. Kuten ehkä oli arvattavissakin, vaatteet näyttivät livenä jopa paremmilta kuin olin etukäteen ajatellut! Erityisesti tykkäsin tummansinisistä collegevaatteista, puhumattakaan uutuutena markkinoille tulevista toppatakeista ja -haalareista sekä ihanista tupsuhuiveista ja pipoista. Siinä näytöstä katsellessani mietin, että oma ostoslistani taitaa tänä syksynä olla melko pitkä, sillä ihastuin vähintäänkin joka toiseen vaatteeseen, jonka näytöksessä näin.

Jotain pientä sain Gugguun brunssilta jo ostettua samantien mukaani, joten sovituskuvia on tulossa heti ensi viikolla. Vinkkinä kaikille merkin faneille, että huomenna maanantaina starttaa Helsingin Stokkalla Gugguun, Vimman ja Papun popup-myymälä lastenvaateosastolla. Myynnissä on osa Gugguun keskiviikkona julkaistusta trikoovaatteiden mallistosta sekä jo ennakkoon collegevaatteita, mm tummansinistä hupparia ja jumpsuittia. Mikä parasta, Stokkan kantiskortilla saa koulujen aloituksen kunniaksi 20%:n alennuksen kaikista lasten vaatteista ja kengistä! Ja tietenkin, iso kiitos brunssin järjestelyissä mukana olleille Hannalle, Metille ja Kaisalle!

Paras laattakauppa?

1 elokuun, 2016

Viime viikolla meidän tontilla tapahtui melkoisen paljon sillä välin kun me vietettiin Tampereella rentoa kesäpäivää! Talon seinät ja katto oli nostettu ja maalattu, ja tällä hetkellä talo alkaa jo näyttämäänkin ihan oikealta talolta – sisätilat tosin muistuttavat enemmän isoa hallia kuin asuintaloa, kun kaikki väliseinät ja -katot vielä puuttuvat. Matkan varrella on jälleen tullut uusia ajatuksia sen suhteen, mitä nyt tekisimme toisin, mutta luulen että mielen muuttuminen kuuluu melko monilla rakentamiseen. Koskaan et voi suunnittelussa huomioida ihan kaikkea, varsinkaan kun rakentaa ensimmäistä kertaa.

Seuraavat vaiheet raksalla on hieman tylsempiä siinä mielessä, että eteneminen ei ole ihan yhtä selkeästi nähtävissä kuin tähän saakka. Täysin en ole rakentamisesta perillä, mutta käsittääkseni tiedossa ikkunoiden ja ovien asennusta, villojen laittoa, sähköjen valmistelua ja lattiavaluja. Terassitkin varmasti valetaan piakkoin, kunhan saamme ensin alustavat laskelmat betoniterasseista, ja pohdimme teemmekö ne itse harkkojen avulla vai otammeko koko projektin Kylätimpureilta. Nyt ehkä vielä tuntuu siltä, että budjetti kestää pienet lisätyöt, mutta muutamien laskelmien jälkeen vaikuttaisi kuitenkin siltä, että lisätöitä on tullut jo vähintään yhden henkilöauton verran, eikä sitä koskaan tiedä, millaisia yllätyksiä vielä on edessäpäin.

Toistaiseksi meillä ei ole tontilla ollut kovin paljoa hommaa, vaan enemmänkin olemme alkaneet keskittyä sisätilojen suunnitteluun. Ensimmäisenä kävimme keittiösuunnittelijalla hakemassa alustavan arvion keittiön, eteisen ja kodinhoitohuoneen kaappien kustannuksista, ja nyt meillä on vuorossa kylpyhuoneiden ja vessan suunnittelu. Jyväskylästä löytyy yksi liike, joka erottuu varmasti edukseen mitä tulee laattavalikoimaan ja palvelun ystävällisyyteen. Laatta Leeviltä hankimme edelliseenkin kotiimme suurimman osan laatoista, sillä valikoima on Jyväskylän kattavin, ja suoraan varastosta tai tilaamalla löytyy kaikille jotain. Näitä uusia tiloja suunnitellessamme emme aio tuhlata aikaamme kiertämällä muissa kaupoissa, vaan menimme suoraan Laatta Leeville, ja noin tunnin valikoimisen jälkeen olimme valinneet laatat, hanat, wc-pöntöt, peilit, suihkut, lattiakaivot, säilytysratkaisut ja suihkukaapin kosteisiin tiloihin.

Laatta Leevin valikoimista löytyy mm tämän hetken sisustajien ykköslaattaa eli Terratintan Betontech -sarjaa, jonka kuuluisin esimerkkikohde lienee Musta ovi -blogin upeat kylppäritilat. Samaa Betontech-laattaa sävyssä white on suunniteltu myös meidän alakerran kylppäriin ja saunan lattiaan, mutta yläkerrassa aiomme ”räväyttää” ja lattiaan laitamme kuusikulmion muotoista vaalean betonin väristä laattaa. Olisi melkein tehnyt mieli valita jokin kuvioitu laatta, sillä ne ovat tällä hetkellä nousevassa suosiossa, mutta arkoina sisustajina ja yksinkertaisuuden rakastajina menemme melko varmoilla valinnoilla. Vaaleaa harmaata, valkoisia kalusteita, kirkasta valkoista valoa, suuria peilipintoja ja mustia piilotettuja hanoja. Kaikki on valmiiksi suunniteltu, mutta mitään ei ole vielä tilattu, joten muutoksille on vielä mahdollisuus.

Sisätilojen suunnitteleminen on ehkä rakentamisen kivoin vaihe, koska tässä vaiheessa lopputuloksen osaa jo huomattavasti paremmin hahmottaa mielessään. Huomasin alkavani huomaamattani suunnittelemaan huonekaluja olohuoneeseen ja lastenhuoneisiin, ja pihankin kanssa olemme edistymässä suunnitteluasteelle. Eihän tässä ole enää kuin kuusi kuukautta muuttoon – voin jo nyt sanoa, että tammikuussa ihmettelen, kuinka aika menikään niin nopeasti!

Thanks once again Tampere!

29 heinäkuun, 2016

Voisin sanoa olevani jo jonkun luokan huvipuisto-pro Suomen tasolla, koska viime viikolla käytiin Tykkimäessä ja Lintsillä, ja eilinen päivä vietettiin aika lailla kokonaan Särkänniemessä. Oltiin suunniteltu menevämme Tampereelle jo jonkin aikaa, ja nyt loman viimeiselle vapaalle viikolle saatiin reissu sopimaan aikatauluihin. Vaikka Helsingistä löytyy kaikkea mahdollista ja kaupunki on rakastettavan eloisa, on mun lempparini silti enemmän ollut Tampere kaikessa kotoisuudessaan. Tampere on periaatteessa täydellisen kokoinen kaupunki, ei niin iso etteikö siellä voisi liikkua autolla tai kävellä kaduilla ilman tungeksivia ihmislaumoja, mutta kuitenkin riittävän kokoinen niin että siellä on tarpeeksi valinnanvaraa lähes joka makuun. On se Jyväskyläkin ihana kaupunki asua, mutta eron Tampereeseen huomaa esim siinä, ettei täällä ole samaa tarjontaa erikoisemmissa kahviloissa, ravintoloissa tai vaatekaupoissa.

Minealle päivän kohokohtia oli treffata Särkässä yhtä parhaista ystävistä, ystävää joka viime kesänä muutti melkein naapuritalosta yli sadan kilometrin päähän Tampereelle. Särkkään meidän kanssa lähti myös veljeni oman porukkansa kanssa, joten lapsia riitti niin että tuskin jäätiin keneltäkään ohikulkijalta huomaamatta meuhkatessamme siinä ympäri Särkkää. Minealle otettiin alle 120-senttisen ranneke, jonka sai puhelimella ostettua nettikaupasta pari euroa edullisemmin. 100-120-senttisille oli ehkä noin kymmenen laitetta, joihin pääsi itse, mutta Nikokin otti lopulta rannekkeen, jotta pääsi Minean ja Nooan kanssa käymään useammissa laitteissa. Aikuisen seurassa Minea pääsi suurimpaan osaan härveleistä, vain hurjimmat kieputtajat jäi pois.

Minea ja Nooa tykkäsivät molemmat laitteista hurjan paljon, ja ehdittiinhän me käydä varmaan lähemmäs 20 laitetta ellei, jopa enemmänkin! Lintsillä emme ostaneet rannekkeita ollenkaan, joten huvipuistoja on hankala verrata toisiinsa, mutta se on varmaa että Lintsillä on kaikista puistoista ainutlaatuisin tunnelma, ja Tykkimäki taas oli huonoin valinta pienemmän lapsen kannalta (parhaimmillaan se on alakouluikäisen kanssa). Tällä(kin) kertaa multa jäi kaikki laitteet käymättä, koska pääni ei kestä ollenkaan kieputuksia, pyörimisiä tai keinumista, ja toisaalta oli ihan kätevääkin että toinen meistä oli tilanteen mukaan joko Nooan tai rattaiden vahtina. Minealla oli rannekkeena ipana-avain, jolla olisi päässyt myös Koiramäkeen, mutta aika ei meillä riittänyt kuin laitteissa ravaamiseen. Jokohan huvipuistoissa muuten alkaa vähitellen olla lähempänä offf seasonia, koska jonot laitteisiin ei olleet lähellekään huipputasoa ja mikä vielä parempi, Särkässä palvelu pelasi myös pienemmissä kojuissa ja ruokapaikoissa.

Särkän kanssa samalle aamulle kävimme myös kävelemässä Tallipihan poikki. Tallipihalla olisi päässyt pientä maksua vastaan hevosajelulle tai ponitalutukseen, mutta sitä Minea arasteli vaikka muuten Särkässäkin oli innoissan menemässä lähes laitteeseen kuin laitteeseen. Tallipiha on kuitenkin omalaatuinen paikkansa, jossa suosittelen käymään, ihan niin kuin Pyynikin munkkikahvilassakin.

HKI

25 heinäkuun, 2016

Huuuuh! Takana on about tuhat kilometriä moottoritietä ja pari eri yöpaikkaa, kodin eteinen on täynnä reissussa mukana olleita kasseja ja pesukone on pyörinyt koko illan tauotta. Sitähän se reissaaminen on, mahtavia muistoja tien päältä ja jälkeenpäin vähintään parin päivän palautumista kotona. Helppoahan tämä nyt vielä on kun voi lorvia kotona seuraavat päivät, mutta miten sitä sitten jaksaa lähteä yhtään mihinkään, kun tietää, että arki vyöryy samantien täysillä päälle, kun on vasta ehtinyt kotiutua?

Aavistuksen epäonnisemman Tykkimäen visiitin jälkeen emme yksinkertaisesti voineet ajaa Linnanmäen ohi, kun perjantaina saavuttiin Helsinkiin. Teiltäkin sain sen verran hyvät suositukset Lintsille, että kävimme itse toteamassa, kuinka loistavsti siellä oli kaikenikäiset huvipuisto-kävijät huomioitu – ja kyllä, meillä Nooakin jo tajuaa sen verran hauskanpidon päälle, että tyyppi istui naama hymyssä siskonsa vieressä minikarusellissa ja pyörivissä kahvikupeissa. Tuskin Minean kanssa oltaisi aikanaan lähdetty varta vasten huvipuistoon, mutta lahden lapsen kanssa tehdään asioita välillä pienemmän, välillä isomman ehdoilla, ja sen huomaa, kuinka myös Nooa toivoisi voivansa osallistua mahdollisimman moneen. Anyway, Lintsi oli täydellinen – tunnelma oli ihana, laitteet monipuolisia, alueelta löytyi myös leikkipaikkoja, kioskeissa palvelu pelasi eikä jonoja juurikaan ollut ja mikä tietenkin tärkeintä, koko perhe viihtyi.

Lintsiä (ja ehkä yhtä supernopeaa pyörähdystä Zarassa) lukuunottamatta meillä meni viikonloppu Espoossa Nikon veljen pojan rippijuhlien valmisteluissa ja itse juhlissa sunnuntaina. Leivoin juhliin pari kakkua, ja lopulta söinkin niitä ehkä palan liikaa, koska illalla olo oli sellainen, että vannoin jättäväni sokerin loppuelämäkseni. Blogiin on unohtunut ihan kokonaan kertoa, että olen viimeiset reilu kolme viikkoa noudattanut aika tiukkaa ruokavaliota, johon sokerit ei kuulu, mutta nyt olin päättänyt viettää vapaapäivää dieetistä. On hassua huomata, kuinka toisaalta helppoa ruokavaliota on ollut noudattaa, mutta heti pienenkin lipsumisen jälkeen himo herkkuihin heräsi lähes entisenlaisena takaisin. Aion tästä taistella vielä pari päivää tiukemmalla linjalla, mutta koska motivaatio tuntuu taas olevan vähän hakusessa, niin kertokaahan mulle, oletteko kukaan sokerilakkoillut, kuinka pitkään ja huomasitteko eroa omassa olossa?

Tykkimäki

21 heinäkuun, 2016

Rentouttavaa lomailua lasten kanssa kivassa kotoisassa huvipuistossa, juostaan laitteesta toiseen, syödään välissä jätskiä, tahmataan sormet hattaralla ja nauretaan niin että mahaan sattuu. Joo aivan, tätähän se meidänkin tänpäiväinen Tykkimäki-reisssu olisi varmaan voinut olla, mutta kun ei ihan ollut. Eikä ihan melkeinkään, sillä Nooa päätti skipata automatkalla päiväunet kokonaan eikä poika lopulta päässyt pituusrajoitusten ym takia yhteenkään laitteeseen, joten uskotte varmaan kun sanon, että iltapäivä tosiaan oli jokseenkin hermoja raastava. Toivottavasti kukaan teistä ei ollut todistamassa meidän porukan hermojen kiristelyä – tai jos oli, niin pahoittelen ja tyynesti totean, että hipsimme vähin äänin autolle ja kotiin jo hyvissä ajoin iltapäivällä.

Voi olla, että hieman dramatisoin päivän kulkua, mutta annan kyllä siitä huolimatta muuten niin kivalle Tykkimäelle risuja, ettei alle 90-senttisille lapsille löytynyt kuin kolme (?) laitetta, joihin aikuisen kanssa pääsisi. Osta siinä nyt sitten itsellesi lähes kolmenkympin ranneke, että pääset sahaamaan leppäkertun ja kahvikuppien väliä viideksi tunniksi. En usko, että yhdenkään huvipuiston toiminta jäisi siitä kiinni, jos vaikka kahteen laitteeseen pääsisi aikuinen pienen lapsen viereen seisomaan ihan ilmaiseksi – varsinkin kun alueelle kuitenkin joutuu ostamaan viiden euron aluelipun. Tykkäsimme Tykkimäestä pari vuotta sitten Minean kanssa hirmu paljon (ja Minea tietenkin viihtyi myös tänä vuonna), mutta olisi varmasti jäänyt nyt käymättä, jos olisin tiennyt, ettei Nooalle löydy alueelta mitään puuhaa. Vähän tunnelmaa latisti myös järjettömän pitkät jonot kassoille, eikä ongelma vaikuttanut olevan missään muualla kuin tehokkuuden puutteessa. Sisään pääsimme nooeammin ostamalla pihalla liput netistä, hattaraa jonotettiin vähintään vartti ja jäätelöpallojen pyörittäminen oli myyjillä niin ruosteessa, että pallot jäi ostamatta jo pelkän jonon vilkaisun perusteella. Hyvin harvoin ajattelen mistään näin kovin kriittisesti, mutta tiedättehän sen kun sylissä kiljuu 1,5-vuotias ja toivot, että asiat sujuisi mahdollisimman mutkattomasti.

Kirjoitin Tykkimäestä jo edellisen käynnin jälkeen pari vuotta sitten, ja silloinkin taisin todeta, että paikka on ehdottomasti parhaimmillaan noin 3-12-vuotiaiden lasten kanssa vieraillessa. Laitteet ei ole mitään superhurjia, vaan juuri sopivia tuollaiseen vähän kotoisampaan huvipuistoon, jonka yleisfiilis on jotain jättimäisten huvipuistojen ja pienempien tivolien väliltä. Viime kerralla testasimme myös aqua parkin, joka olisi sekin takuuvarmasti ollut Minean mieleen tänäkin vuonna. Jos siis aikaa on enemmän kuin yksi päivä (ja jos sattuu vieläpö niin hyvä tuuri, että säätkin suosii auringonpaisteella), niin suosittelen Kouvolan visiitillä käymään huvipuiston lisäksi vesipuistossa.

Meidän kanssa samaan aikaan Tykkimäkeen lähti mun puolen sukulaisia, ja oli erityisen kiva kun Mineallekin oli seuraa pikkuserkuistaan. Nooan matkan kohokohta oli varmaankin alueelta löytyvä kotieläinpuisto, jossa pääsi silittelemään niin pupuja, ponia ja possua kuin lampaita ja kilejäkin. Huomenna meidän suunta on kohti Helsinkiä, ja tässä vähän kahden vaiheilla mietin, kannattaako samalla käydä pikaisesti Lintsillä lasten kanssa ottamassa uusintakierrosta huvipuistolaitteista. Kysynpä kuitenkin ensin teiltä, löytyykö Lintsiltä puuhaa Nooan ikäiselle? Tai ihan vain kiteytettynä pariin sanaan, Lintsille vai ei, suosittelisitko 1- ja 4-vuotiaiden kanssa? (Ja kyllä, olen käynyt Lintsillä, mutta siitä on varmaan yli kymmenen vuotta aikaa?!!)

Yhdessä ja erikseen

20 heinäkuun, 2016

Tämä postaus oli tarkoitus julkaista jo maanantaina, mutta huomasin vasta jälkikäteen, etten ollutkaan painanut julkaise-nappia. No, näitä perusmokia tuntuu sattuvan mulle nykyään ihan vähän väliä – vai miltä kuulostaa saman paidan ostaminen Nooalle kahteen kertaan viikon sisään tai kirppariostosten maksaminen väärälle tilille ja kahteen kertaan sekin? Tiedän, että aikataulujen unohtamiset ja kaikki muutkin sähläykset johtuu pelkästään siitä, että taidan jollain tasolla ylikuormittaa itseäni tällä hetkellä, mutta kun muuten elämä rullaa hyvin ja asiat hymyilee (voiko niin edes sanoa?!), niin tällä flow-fiiliksellä mennään jatkossakin! Ja todellakin, flow-fiilistä olen elänyt viime päivät uuden kamerani kanssa, sillä olen suorastaan tanssahdellut malttamattoman innoissani kuvaamaan asiakkaita tietäen, että samalla pääsee tutustumaan koko ajan paremmin uuden rungon mahdollisuuksiin.

Nikolla on menossa jo toinen kesälomaviikko, ja nyt on alkanut itsestäkin tuntua, että saan vihdoin siitä perinteisestä kesämoodista kiinni. Kävin eilen juoksemassa 6km, jonka jälkeen mieleni teki heittäytyä laiturille makaamaan selälleen, ei siksi että olisin ollut mitenkään poikki lenkistä, vaan siksi että taivas näytti niin kauniilta. Kyllä ne säät vaan vaikuttaa yllättävän paljon siihen, kuinka sitä huvittaa tai ei huvita tehdä mitään. Lähes kaksi viikkoa sateita sai meidät jo epätoivoisesti kaivelemaan netistä äkkilähtöjä, mutta kaikki mitä oli ensi viikolle saatavilla, oli noin yhteen sanaan kiteytettynä Turkki. Jätimme sitten lopulta varaamatta, ja samalla ihmettelimme, miten emme koskaan ota opiksemme, vaan joka kesä etsimme samalla miksei täältä löydy mitään -paniikilla pikaista helpotusta Suomen surkeille säille ja vannomme, että seuraavalle vuodelle matka varataan hyvissä ajoin. Mitä luulette, pääseekö meidän porukka ensi vuonnakaan Etelä-Suomea pidemmälle?

Maanantaina Niko lähti Minean kanssa elokuviin katsomaan Iso kiltti jättiläinen, joten me jäätiin kotiin Nooan kanssa kaksin. Harvemmin on nyt viime aikoina tullut vietettyä aikaa vain Nooan kanssa, ja olin suorastaan vähän yllättynyt, miten erilainen tuo pieni mies oli itsekseen kuin siskonsa kanssa yhdessä ollessa. Yleensä Minealla ja Nooalla on koko ajan menossa kunnon härdelli niin että melua riittää enemmän kuin kerrostalossa olisi suotavaa. Molemmat pomppii, riehuu, kiljuu, karjuu, kinastelee, juoksentelee ja sotkee – useimmiten kaikkea tätä yhtäaikaa. Vähän väliä saa komentaa jompaakumpaa rauhoittumaan, jotta toinenkin saisi sykkeet tasaantumaan, sillä ei ole montaakaan asiaa, joita Nooa ei yrittäisi tehdä Minean perässä.

Kuitenkin huvittavaa oli se, kuinka rauhallinen poika meillä yhtäkkiä olikin. Nooa touhusi itsekseen duploilla, keskittyi reippaammin syömiseen enkä tainnut kuulla yhtäkään karjaisua tai nähdä yhtäkään pomppua. Ihan kiva joo, mutta luulen Nooan loppujen lopuksi olevan eniten itsensä silloin kun saa olla yhdessä siskon kanssa. Ääntähän tähän maailmaan mahtuu (sanoo ne, jotka ei asu meidän naapurissa), ja jos multa kysytään, niin lapsen riemu on ehdottomasti parasta katseltavaa.

Messusuosikit

16 heinäkuun, 2016

Vielä Seinäjoen asuntomessuilta pari omaa suosikkiani kaikista kohteista. Messuilla oli joitakin överihulppeita taloja, mutta ne kaikkein isoimmat ja näyttävimmät ei tällä kertaa kuuluneet mun top viiteen, vaan enemmän katselin taloja sillä silmällä, mistä voisin saada inspiraatiota meidän raksaprojektiin. Kolme taloa olivat tyylillisesti lähimpänä meidän ajatusta unelmatalosta, ja tässä esittelen niistä nyt kaksi.

Ykkössuosikiksi meille molemmille nousi talo Riihi, kohde numero 20, eli 183-neliöinen Honkatalojen hirsitalo. Ihastuin talossa sen pelkistettyyn ulkomuotoon, listattomaan sisukseen, upeaan kierreportaikkoon sekä viimeisteltyihin yksityiskohtiin. Keittiö oli tilava musta avokeittiö, olohuoneesta ulos pääsi massiivisesta mustasta lasiliukuovesta, lastenhuone oli kuin suoraan satukirjasta ja piha oli sisustettu näyttävillä betonialtailla ja jättimäisillä puuterasseilla. Sisustus oli huomattavasti perinteisempi kuin talo itsessään, mutta pelkkä talo sellaisenaan olisi voinut olla unelmieni koti. Valitettavasti tästä kohteesta en saanut yhtään kuvaa, kun sekoilin lainakameran kanssa eikä räpsimäni kuvat tallentuneet musitikortille.

Toinen suosikkini oli sekin hirsitalo, kohdenumero 19, Honka Markki. Tässä talossa huomio kiinnittyi talon yleisilmeeseen, joka oli hyvin pitkälle samanlainen kuin mitä olemme toivoneet meidänkin tulevaan taloon. Moderni, pelkistetty julkisivu on hyvin pienistä yksityiskohdista kiinni, mikä tulee mielestäni hyvin esille tässä talossa. Ikkunat on kiinteitä laseja, karmit ja listat on jätetty minimiin, rännit on piilotettu katseilta talon kulman taakse ja pihapiiri on kokonaisuudessaan pidetty hyvin selkeälinjaisena. Myös sisustus toimi erityisen hyvin mustine yksityiskohtineen ja lämpimine puunsävyineen. Keittiössä oli hauskana yksityiskohtana musta ”laatikko” keskellä muuten vitivalkoisia kaapinovia, ja ehkä parasta koko kohteessa – pihalta löytyi erillinen saunarakennus ja vierashuone.

Viimeinen suosikkini on talo, jolta osasin odottaa paljon, kun tiesin sisustuksen Ulla Koskisen kädenjäljeksi. Kohde numero 34, talo Koskela oli upea kauttaaltaan vaalea puutalo, joka näytti ulospäin melkein enemmän virastotalolta kuin jonkun unelmakodilta, mutta sisältä se oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen. Rakastin sitä merellistä, huvilamaisen avaraa fiilistä, vaaleita pintoja ja korkeita tiloja. Sisätilojen ilmavuus ja julkisivun keveys sopivat loistavasti toisiinsa, ja vaikka en suoranaisesti osaisi omaa kotiani sisustaa niin puupainotteisesti, niin Talo Koskelaan olisin voinut muuttaa siltä seisomalta.

Omaa rakentamista ajatellen saimme messuilta muutamia ideoita, yhtenä niistä piharakennus, jonka käytännöllisyyttä parhaillaan punnitsemme. Sisustuksen näkökulmasta messut ei mielestäni antanut juurikaan mitään uutta sellaiselle, joka muutenkin tiiviisti seuraa sisustuslehtiä ja -blogeja, mutta inspiraatiota pihasuunnitteluun, keittiöratkaisuihin tai vaikka lattiavalintoihin saimme enemmän kuin riittävästi. Joko te olette käyneet messuilla, ja mitä tykkäsitte?

Tänään

15 heinäkuun, 2016

Jos yleensä en juurikaan välitä siitä, mitä säätiedotukset näyttää tuleville päiville, niin nyt kyllä tympii nämä sateet siinä määrin, että olen toiveikkaana kyttäillyt aurinkoisempia päiviä. Viikot käy vähiin ennen kuin työt jo alkaa, joten olisi kiva päästä vielä nauttimaan viimeisistä päivistä, ja ehkä tehdäkin lasten kanssa jotain muutakin kuin leikkiä neljän seinän sisällä. Hoplopissa ollaan ehditty käydä jo pariinkin kertaan, enkä toisaalta viitsisi viettää koko kesälomaani Prisman leikkipaikallakaan. Alkukesästä päätimme Nikon kanssa varata matkan Kroatiaan koko perheelle, mutta asia kaatui lopulta siihen, ettei kumpikaan saanut aikaiseksi etsiä matkoja netistä, mutta näin jälkiviisaana voin todeta, että kyllä harmittaa kun ei tälläkin hetkellä olla jossain lämpimässä tämän tympeän sateisen Suomen sijaan.

Aina kun sade on edes hetkeksi lakannut, olemme nopeasti rynnänneet pihalle, ja niin teimme tänäänkin aamupäivällä kun vielä näytti lupaavalta aurinkoisen päivän suhteen. Meidän rannasta lähtee pitkospuut, jotka lyhyen kävelyn jälkeen vievät pienelle lintutornille. Mä testailin matkalla uutta kameraani eli Canonin 5d:tä, jolla korvasin vanhan 70d:ni. Vielä huomenna haen postista uuden objektiivin, sen jälkeen kuvauskaluston pitäisi olla melko hyvällä mallilla seuraavat pari vuotta. 5d:stä luulen olevan paljon apua varsinkin syksyn ja talven pimeinä kuukausina, kun iso-arvoa voi nostaa huomattavasti enemmän kuni vanhassa rungossani. Jos sattuu muuten, että jollain teistä on tarvetta objektiiville, niin täällä olisi myynnissä Sigman 35mm 1.4 art hintaan 500€. Tämänkin postauksen (kuten lähes kaikki blogin kuvat viime ajoilta) kuvat on otettu tuolla kyseisellä objektiivilla, joka toimii varsinkin kroppikennoisessa kamerassa hyvänä yleisobjektiivina.

Eilen mä otin harvinaislaatuista omaa aikaa lähtemällä Suomipop-festareille kavereiden kanssa kuuntelemaan Paula Vesalaa, Antti Tuiskua ja Chisua. Lähdin liikenteeseen sillä asenteella, että festareiden esiintyjillä ei ole mitään väliä, vaan hyvällä porukalla on takuuvarmasti hauskaa, mutta lopulta kävikin niin, että Antti Tuisku sai musta uuden fanin! Keikka oli kokonaisuudessaan niin upea show ja Antti super karismaattinen, että en voinut kuin tykätä. Hitsit, että on hienoa että Suomestakin löytyy Antin ja Cheekin tyyppisiä artisteja, joilla on enemmän pokkaa kuin monilla muilla yhteensä! Jos kesän aikana tulee mahdollisuus, niin suosittelen ehdottomasti käymään Antti Tuiskun keikalla, vaikket mikään fani olisikaan.

Messujen erikoisin kohde, ihana Kotola

12 heinäkuun, 2016

Tämän vuoden asuntomessuilta löytyy yksi kohde, joka varmimmin tulee jakamaan mielipiteitä, kohde numero 5, Vivola Oy:n ihastuttava Kotola. Kotola on ulkomuodoltaan melko erilainen kuin messujen muut talot, vaikka tiettyjä yhteneväisyyksiä Honkarakenteen Markkiin onkin. Hyvin pelkistetyt linjat, pitkittäissuuntaan rakennettu puutalo, ulokkeet sisääntulossa ja ikkunoissa – tässä talossa tuntuu olevan hyvin paljon trendielementtejä tämän hetkisestä pohjoismaisesta rakentamisesta.

Ihmisten puheissa kuului lähinnä ihmetystä siitä, millainen talo oikein onkaan kyseessä, ja positiivista oli se, ettei tämän talon kohdalla kukaan ainakaan huokaissut, että kaikki on liian valkoista (niitä kommentteja nimittäin kuuli joissakin kohteissa vanhemman kansan suusta useampaan otteeseen). Kotolassa oikeastaan mikään ei ole valkoista, mutta sisätilat vaikuttavat ihanan valoisilta ja avarilta puupintojen ansiosta. Rakentamisessa on käytetty uudenlaista CLT-tekniikkaa eli rakenteet on kokonaan massiivipuuta ja ominaisuuksiltaan hengittävää. Omaan makuuni puuta löytyy sisäpuolelta jopa aavistuksen verran liikaa, mutta ulkopuolelta talo on hyvin lähelle omaa ihannettani. Myös sisältä löytyy paljon mieluisia elementtejä, kuten upea musta keittiö, mikrosementtilattia, mustat kylpyhuoneen hanat ja näihin yhdistettynä pellava luonnonmateriaalina.

Kokonaisuudessaan talo ihastuttaa kaikella yksinkertaisuudellaan, mutta samalla juurikin talon yksinkertaisuus ja pelkistetty muotokieli saa ihmettelemään, kuinka elämä ihan oikeasti talossa sujuisi. Luulen, että varsinkin sisätiloiltaan Kotola olisi pienen perheen tai pariskunnan asuttamana jotain ihan muuta kuin näin askeettinen, enkä tiedä, onko talo tällaisenaan vielä täysin valmiskaan, sillä joitakin rakenteellisia yksityiskohtia selkeästi puuttui. Joka tapauksessa, tämä on tutustumisen arvoinen kohde, joka varmasti kaikista messujen taloista selkeimmin edustaa modernin rakentamisen nykytrendejä. Mitä mieltä te olette, liian erilainen vai ihana?

Seinäjoella!

10 heinäkuun, 2016

Jos nyt haluaa matkustaa kotimaassa, niin mun vinkki on, että tulkaa käymään Seinäjoen Asuntomessuilla! Tämän kesän rakentajina me emme yksinkertaisesti voineet jättää messuja välistä, joten täällä ollaan, Nikon kanssa kahdestaan hotelli Sorsanpesässä. Tulimme Seinäjoelle tänään niin myöhään, että ehdimme käydä läpi noin puolet niistä kohteista, joita olin etukäteen valinnut mielenkiintoisiksi, joten huomenna kiertely vielä jatkuu ja edessä on noin kymmenen taloa lisää. Ensifiiliksenä voin sanoa, että suurin osa taloista on sitä perinteistä kenen tahansa meidän talo -linjaa, mutta joukossa on muutamia helmiä, jotka tuntuu samantien niin omalta, että tekisi mieli tilata muuttoauto pihaan. Näistä helmistä kirjoitan vielä myöhemmin lisää!

Melko monissa modernimman linjan taloissa näkyi puisia ulokkeita, tummia julkisivuja yhdistettynä puun lämpimiin sävyihin ja pelkistettyjä linjoja – paljon siis sitä fiilistä, jota mekin olemme omaan taloomme suunnitelleet. Tämän hetken rakentamisen juttu tuntuu olevan juurikin ulokkeet, jotka tullaan varmasti myöhemmin tunnistamaan aikakauden arkkitehtuurina, samoin kuin 70-luvun virastotalojen tyyliset sisennykset ja puurimoitukset. Tässä kuvan mustassa talossa on mielestäni kaunista yksinkertaisuutta ja tyyliä, joka kuitenkin on kaikkien talonrakentajien saatavilla.

Parilla kadulla on vieri vieressä hyvin perinteisiä tämän ajan taloja sekä jopa vanhantyylisiä sisustuksia ja materiaalivalintoja, jotka miellän tyypillisemmäksi 2000-luvun alulle kuin tämän hetken rakentamiselle. Yhdenlaista hirsirakentamista edusti tämä Kimara hirsitalojen kohde numero 31, jota mainostettiin yhdistettynä sanaan moderni, mutta myös sisustus oli mielestäni hyvin vanhan ajan tyyliin koottu.

Alueen ehkä hulppeimmat talot olivat vierekkäiset Villa Tango sekä Jämerä Samsö. Me kiersimme näistä jälkimmäisen ja totesimme, että jo pelkät piha-alueet uima-altaineen ja jättimäiset ulkorakennukset olivat niin isolla budjetilla tehtyjä, että vastaavista ratkaisuista voi itse vain haaveilla. Suosittelen kuitenkin katsastamaan vähintään tämän Jämerän kohteen numero 13, sillä talossa on ihanaa ulkomaan tunnelmaa – vai miltä kuulostaa järvinäkymä, oma pihasauna ja useampi terassialue?

Erilaiset aamiaiskaapit tulivat vastaan useammassakin kiertämässämme kohteessa, ja vastaavanlainen on itse asiassa tulossa meidänkin uuteen kotiin. Näistä oli hyvä nähdä vaihtoehtoja, testailla ovien toimivuutta ja pohtia omia tarpeita tarkemmin. Olin positiivisesti yllättynyt myöskin siitä, että niin moni oli rohkeasti valinnut mustan keittiön, joka sekin on aika lailla tämän ajan hittijuttu.

Meille jäi ekasta päivästä käteen lähinnä ihastus pariin suosikkitaloomme sekä muutamia ideoita lastenhuoneisiin ja enimmäkseen piha-alueisiin, joka on toistaiseksi suunnittelematta vielä kokonaan. Tässä vaiheessa toivon, että messut olisi olleet jo pari kuukautta sitten, ennen kuin meillä ehti oma projekti alkaa maatöillä, sillä messuilta tarttui palava intohimo piharakennukseen, joka kivasti yhdistäisi autokatoksen, terassit ja talon. Suunnitelmissa on nytkin yhtenäistää rakennuksia valetulla betoniterassilla joka kiertää taloa kahdelta sivulta kiinni autokatokseen, mutta toisaalta myös pihasauna olisi mahtava! Saunomme yleensäkin niin harvoin, että pienellä sauna/vierasmajalla olisimme saaneet lisää tilaa alakertaan, joka suunnitteluvaiheessa tuntui olevan se vaikein tila saada järjestymään fiksusti. Saisimme alakerran kylpytilat kokonaisuudessaan piharakennukseen, jolloin eteiseen tulisi lisää väljyyttä ja voisimme lisätä pienen erillisen arkieteisen sisääntulon viereen. Tässä vaiheessa projektia tällainen muutostyö tulisi kuitenkin kohtuuttoman kalliiksi, joten meidän on vain haaveiltava vastaavasta tai rakennettava myöhemmin pieni erillisrakennus muuhun tarkoitukseen takapihan reunalle.

Kiertelimme messuja sulkemisaikaan saakka, jonka jälkeen kävimme vielä keskustassa syömässä kivassa italialaisessa ravintolassa. Keskustaan meidän hotellilta on hieman enemmän matkaa (noin 4km?), mutta messualue löytyy tuosta reilun kilometrin päästä. Hotellilla on käytössä muutamia pyöriä, joita voi niiden vapaana ollessa lainata, ja näin mekin oltiin suunniteltu, mutta pyörät taitaa nyt messujen ajan olla melko varattuja. Onneksi hotelli ystävällisesti lopulta tarjosi kyyditykset messualueelle, sillä parkkialue olisi taas ollut aivan toisella puolella kaupunkia.

Huomenna lisää messuista, joko teistä on joku ehtinyt kiertää alueen läpi?

Sadepäivien sarjat!

7 heinäkuun, 2016

Arvaatteko, mihin mä aion kuluttaa aikaani ensi viikosta eteenpäin, kun Nikolla alkaa loma? Avaan Netflixin vähintään pari kertaa viikossa (tai ehkä pari kertaa päivässä, jos nämä ilmat jatkuu samanlaisina) ja katson muutaman hyvin valitun tv-sarjan tuotantokauden. Nykyään tulee katsottua yhtään mitään toooosi vähän, joten olen ehdottomasti ansainnut muutaman sohvalla loikoiluhetken, jolloin ei tarvitse ajatella töitä eikä muitakaan velvollisuuksia, vaan illan polttavimmat kysymykset painottuvat siihen, mitä sarjaa minäkin iltana aion katsoa tai kuinka monta jaksoa kerrallaan. Sounds like a plan, vai mitä!

Vielä en ole ehtinyt rauhassa selata läpi koko Netflixin sarjavalikoimaa, mutta voin jo nyt sanoa, että valinta tulee olemaan vaikea. Uutuuksia on lisäilty Netflixiin, ja itseltäni on joitakin vanhempiakin sarjoja vielä katsomatta, kuten nyt vaikka Orange is the new black. Orange is the new blackiin ilmestyi joku aika sitten uusiakin jaksoja, ja sarja on kyllä niin kehuttu, että se ansaitsee vähintäänkin pari jaksoa katsomista, jotta voisin sanoa jäänkö koukkuun vai en. Toinen supersuosittu, viiden tuotantokauden mittainen sarja on Downtown Abbey, jota en ole uskaltanut alkaa katsomaan, koska luulen, että alun jälkeen ei ole enää paluuta, ja sarja vaatii kaikkien jaksojen ahmimisen samalta seisomalta. Downtown Abbey on kesälistani ykkösenä tällä hetkellä, joten se taitaa pärähtää katseluun heti huomisesta alkaen.

Aiempi suosikkini American Horror Story sai jo aiemmin neljännen tuotantokauden lisäyksen, joka oli sekin loistavaa katsottavaa, vaikkei mielestäni yltänyt samaan kuin toinen tuotantokausi Asylum. American horror storyn viides tuotantokausi on varmasti yksi odotetuimmista, mutta niin on kesän uutuuskin monen ikilemppari – Gilmoren tyttöjen seitsemän tuotantokautta on nimittäin nyt katsottavissa Netflixistä! Löytyykö sieltä ketään muita, jotka aikoinaan seurasivat Gilmoren tyttöjä, kun sitä esitettiin telkassa? Sarjan päähenkilöinä on äiti ja tytär, joille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista matkan varrella, molemmat puhuvat taukoamatta ja seilaavat edestakaisin miessuhteissaan, mutta silti sarjan tunnelma on ihastuttavan lämmin ja idyllinen. Kaikkien sarjan fanien iloksi Gilmoren tyttöihin on tehty kokonaan uusi tuotantokausi, joka sekin tulee syksymmällä Netflixiin. Vielä ehtii näinä sadepäivinä ahmia vanhat jaksot, ja olla skarppina odottamassa uusia. Tai tehdä kuten mä, katsoa vanhat jo toista kertaa ja innolla odottaa syksyä.

Kokemuksia uimakoulusta

5 heinäkuun, 2016

Muistatte varmaan, kuinka kerroin Minean osallistuneen kesäkuun alussa uimakoulu Pikku joutsenen järjestämään uimakouluun? Uimakouluviikko oli Minealle varmasti kesän mukavin juttu, sillä tyttö oli uudesta harrastuksestaan niin innoissaan, että toivoi ajan kuluvan hitaammin, ettei uimakoulu koskaan loppuisi. Joka kerta altaaseen päästyään leveä hymy levisi Minean kasvoille, ja altaassa polskittiin reippaammin kuin koskaan ennen. Miten mahtavaa, kun löytää sen oman jutun, josta innostuu palavan aidosti, ja vaikka aiemmin uiminen on enemmänkin ollut Minealle jännittävä asia, karttui rohkeus huimasti jo pelkästään tuon viikon aikana!

Meille osallistuminen Pikku Joutsenen uimakouluun tarjoutui blogin kautta, ja rehellisesti sanottuna en olisi varmaan itse osannut uimista ajatellakaan tälle kesälle. Aikoinaan koitimme päästä vauvauintiin, mutta Minean syntymävuonna tilanne oli erityisen huono Jyväskylässä, kun isoin kaupungin käyttämistä uimahalleista oli remontissa. Niinpä asia sitten jäi, eikä olla kovin montaa kertaa käyty uimahallissakaan talvikaudella. Päälle 2-vuotiaana Minea oli selvästi rohkeampi ja uskalsi järvessäkin uida kellukkeiden ja uimarenkaan turvin, mutta viime kesänä käsipohja ja muutama uskaliaampi kastautuminen oli ne, joilla mentiin lähes koko kesä. Uintirohkeus on varmasti melko pitkälti kiinni siitä, kuinka tuttua syvemmissä vesissä uiminen on eli kuinka paljon perheen tulee käytyä uimahalleissa, lomamatkoilla tai rannalla kesäisin. Myönnän, meillä uiminen on jäänyt todella vähäiseksi, vaikka Minea selkeästi tykkää leikkiä vedellä ja vedessä.

Ensin jännitin itse, miten rohkeasti Minea menisi veteen kun kyseessä on syvä allas ja päälle pitäisi pukea kelluke, jota Minea ei yleensä suostu käyttämään. Pikku joutsenen uimakoulun ohjaajat olivat kuitenkin mitä ihanimpia tyyppejä, ja Minea oli alusta saakka täysin mukana touhuissa, ihan niin kuin kaikki muutkin. Yksikään lapsi ei jäänyt altaan reunalle, eikä kenelläkään näyttänyt tulevan tylsää edes hetkeksi. Lapset polskivat kolmessa noin viiden hengen ryhmässä neljän ohjaajan avustuksella, ja jokainen kiljahteli vuorollaan ilosta. Ohjaus oli mielestäni riittävän yksilöllistä, sillä ohjaajilla oli uimatunnin (tai oikeastaan yksi tunti kesti 45min) aikana aina hetki aikaa käydä juttelemassa ja seuraamassa lapsen kehitystä.

Mitä viikossa sitten ehti oppia? Rohkeutta vedessä olemiseen ja liikkumiseen tuli rutkasti, ja sen lisäksi Minea osaa nyt uida koiraa kellukkeen avulla, polskia jaloilla vedenpinnalla, kellua avustetusti ja sukeltaa pään upoksiin. Pieniä taitoja, mutta isoja juttuja tuolle pienellä tytölle – ja tottakai myös meille vanhemmille. Syksyllä meidän olisi tarkoitus jatkaa viikottaisessa uimakoulussa, kunhan ensin saadaan itsellemme muut kuvioit selkiytettyä. Kesäuimakoulun käyneet saavat jatkaa syksyn uimakouluihin hyvään tarjoushintaan, jos paikkansa buukkaa ajoissa, ja meille tarttui kotiin viemiseksi yksi uimavyö, jolla lähdetään heti Nikon lomien alettua testailemaan taitoja uimahalliin – tai mielellään rannallekin, jos vaan saadaan kesä takaisin!

Jyväskylässä järjestetään kesän aikana vielä yksi viikon mittainen uimakoulu 1.8. alkaen Laajavuoressa. Kesäuimakoulussa löytyy ryhmiä eri tasoisille uimareille, niin että taitavammat lapset voivat osallistua ilman vanhempaa ja aloittelijoilla on aina vanhempi mukana altaassa. Tarkemmat tiedot kesän uimakoulusta ja syksyllä alkavista ryhmistä löytyy täältä.

P.S. Minean päällä oleva ihana nallekorvainen pyyhe on aikoinaan saatu Pikku Vaniljasta, ja se on toinen juttu, mitä voin ehdottomasti suositella! Varmasti söpöin ja pehmein pyyhe ikinä <3

previous 1 … 4 5 6 7 8 9 10 … 16 next