Tuntuupa vähän jopa uskomattomalta, että vierähtikö tässä tosiaan näin monta päivää kirjoittamatta blogiin ollenkaan! Viikonloppukaan ei ole ollut mitenkään kiireinen, mutta tänään flunssainen olo on saanut meikäläisen pysymään aika pitkälti sohvan nurkassa, ja eilen taas, taisin vain olla koko päivän totaalisen yliväsynyt.

Tämä viikko on kokonaisuudessaan ollut melko rento, ja vaikka edessä on vielä neljä täyttä työviikkoa, niin mielessä on alkanut jo pyöriä syysloman suunnitelmat. Aiomme nimittäin pitää jonkinlaisen syysloman koko perhe, mutta Nikolla on suunnitelmissa tehdä pieniä remonttihommia täällä kotona ja me lasten kanssa ollaan ne päivät jossain ihan toisessa kaupungissa, mahtavassa seurassa sielläkin.

Loistavalla porukalla oltiin perjantainakin liikkeellä, kun käytiin naapuriporukalla juoksemassa paikallisessa tapahtumassa kympin lenkki. Arvoin koko viikon uskaltaisinko jalkani takia lähteä koko tapahtumaan, mutta luonne ei antanut periksi luovuttaakaan, joten otin pari särkylääkettä ja lähdimme hyvällä fiiliksellä hölkkäilemään. Kaikilla oli tavoitteena päästä maaliin saakka juoksemalla (en ollut porukan ainut puolikuntoinen), ja aika lailla tunnissa se lopulta onnistuikin. Itseäni jäi jopa harmittamaan se, etten uskaltanut revitellä enemmän, sillä nyt lenkin jälkeen jalka ei yllättäen olekaan ollut normaalia kipeämpi. Ehkä viikon tauot lenkkien välillä on alkanut toimia, ja kohta pääsen taas täysipainoisesti lenkkiporukkaamme mukaan. Sitä kiittelimme kaikki, että onneksi on tällainen mahtava naapurusto, josta löytyy iso kasa samanhenkisiä naisia.

Lenkki oli itselleni rohkaiseva kokemus näiden viime viikkojen tuskastelujen jälkeen, ja huomasinkin miten paljon vähemmän lenkin jälkeen on turhauttanut. Kävin toiveikkaana jopa ostamassa lauantaina uudet asicsit perjantaina rikki menneiden tilalle, ja aikomuksena on päästä testaamaan ne pariin kertaan ensi viikon aikana. Kiitos vielä teille kaikille vinkkinne jakaneille postaukseen, jossa etsiskelin kadonnutta motivaatiotani! Luulen, että se alkaa löytyä nyt jalan paranemisen myötä, ja olen päättänyt kokeilla myös pienimuotoista ruokavalion muutosta. Herkkuja vain kerran päivässä, ei ruokaa seitsemän jälkeen ja enemmän terveellisiä välipaloja. Josko se näistä lähtisi liikkeelle!

Eikö niin että blogien lukijoina me olemme tottuneet siihen, että blogeissa kuvat ovat kauniin harmoonisia, ehkä jopa seesteisiä otoksia pysähtyneistä kahvihetkistä, silmiä hivelevistä sisustuksista lampaantaljoineen ja pehmeine viltteineen? Muotiblogeissa bloggaaja astelee rennon rempseästi mukulakivikaduilla pastellisten kivitalojen keskellä ja tietenkin pukeutuneena viimeisimmän trendin mukaan. Ruokabloggaajan lautasella on aina vihreää, nätisti aseteltuna annoksen päälle tai ruoan ympärillä näkyy kokkailun jäljiltä hallitusti ympäriinsä sirotellut raaka-aineet. Kaikki tämä saattaa välillä tuntua epäaidolta ja lukijalle syötetyltä kiiltokuvalta, mutta onko asia todella näin? Tekeekö some arjesta kauniimpaa vai erottuuko luonnostaan kaunis somessa?

Näin seesteisessä tunnelmassa meillä juotiin aamukahvit viime sunnuntaina. Minna bakesilta haettu täydellisen kaunis ja herkullinen cupcake väreihin sointuvan maitokahvin seurana, muutama kukkamaljakko pöydällä.

Mutta jätin sanomatta, että kiireettömyys ja seesteisyys näkyivät sillä hetkellä vain keittiön pöydän läheisyydessä. Muualla kodissamme näytti hyvinkin tavalliselta – leluja, tyynyjä, pihalta kantautunutta hiekkaa, pölyä, koirankarvoja ja ilmapalloja (!) sikin sokin sulassa sovussa kaikki samassa kasassa. Erityisen siistiltä ei näyttänyt muissakaan huoneissa, sillä se nyt vain tuntuu menevän niin, että varsinkin viikonloppuisin, koko perheen ollessa kotona ja jokaisen touhutessa omiaan ympäri taloa, tavarat leviävät ja sotkua syntyy nopeammin kuin ehtii siivota. Tuttua varmaan muillekin?

Silti, vaikka jättäisin joitain asioita blogin ulkopuolelle ja valitsisin olla kertomatta ihan kaikkea, ei se mielestäni tarkoita sitä, että sisältö blogeissa olisi epäaitoa. Kuvaan omaa kotiani, kuvissa näkyy meidän huonekalut (verrattuna aikakausilehtien lainatuilla tavaroilla stailattuihin tiloihin) ja meidän lapset. Jos kerron olevani onnellinen, en välttämättä samaan hengenvetoon mainitse, että paljon suruakin tähän elämään on mahtunut tai jos kuvaan itseäni, valitsen useimmiten sellaisen päivän, jolloin olen saanut edes hiukset harjattua ja koen olevani itselleni tyypillisessä vaatetuksessa (eli kotihousuissa hah!). Löytyy varmasti paljon niitäkin blogeja, joiden sisältöä tuotetaan pääasiassa stailaten, suunnitellen ja toteuttaen kuvia, jotka eivät ole osa kenenkään oikeaa elämää, mutta tällaiset mediat on lähinnä inspiraation jakamiseen – itse toivon tavoittavani teidät syvemmälläkin tasolla, sillä välillä kirjoitan laajemminkin itsestäni ja toisaalta, blogissa näkyvät kuvani ovat aina omasta elämästäni. Ne voivat olla tiukkaan rajattuja, mutta koskaan ei ole kahvikuppi päässyt kylmenemään kuvaamista odotellessa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia asioita te tulette blogistani katsomaan ja lukemaan. Haluatteko nähdä arjen realismin vai kuulla elämän positiivisemmasta puolesta? Osaatteko nähdä tavallisen, keskivertoelämän kuvien takana? Kaipaatteko enemmän asiaa vai kuvia?

– Puhun suomen lisäksi sujuvasti englantia, ruotsia ja jonkun verran saksaa. Olen myös jossain elämänvaiheessani opetellut ranskaa, tanskaa ja latinaa, mutta arvaatte ehkä, ettei keskustelu näillä kielillä sujuisi nykypäivänä.

– Kirjoitan kaikki postaukset kännykällä. Tiedän olevani tässä asiassa melko yksin, mutta en jostain syystä osaa inspiroitua läppärillä.

– Minulla on vahvat mielipiteet tietyistä asioista, ja niistä puhuttaessa tuon ne yleensä melko selkeästi esiin. Kuten nyt vaikka lasten vieminen hoitoon äidin ollessa kuopuksen kanssa kotona tai piraattitavaroiden ostaminen.

– Olen huono, ei vaan toivottoman surkea raha-asioissa siinä mielessä, että maksan kaikki laskuni aina myöhässä. Nettipankin avaaminen, laskutietojen näpytteleminen ja avainkortin esille ottaminen ovat niitä asioita, jotka teen vain pakon sanelemana – eli yleensä siinä vaiheessa, kun saan ensimmäisen muistutuskirjeen jostain laskusta.

– Nykyisen koulutukseni lisäksi olen gradua vaille valmis ekonomi. Tätä ei ehkä uskoisi ottaen huomioon edellisen kohdan.

– Pienenä olen harrastanut balettia, street dancea, showtanssia, steppiä, ratsastusta, uintia, koripalloa, yleisurheilua, kuvataidekoulua.. Tulikohan siinä vielä edes kaikki?!

– Leivon useammin kuin kukaan muu tuntemani – ja myös syön enemmän herkkuja kuin kukaan. Tämä ei varmaan yllättänyt ketään.

– Olemme Nikon kanssa tutustuneet 15-vuotiaina ja olleet siitä asti yhdessä. Hitonmoinen poikkeus nykyajan parisuhdetilastoissa, sanoisin!

Onnistuneen viikon kunniaksi päätin tänään sunnuntaina hieman irroitella ja kaadoin itselleni puoli lasia viiniä lasten mentyä nukkumaan. Ajattelin palkita itseäni siitä, että olin selvinnyt kunnialla sekä työviikosta että yhdistä vaatekutsuista ja tänään vielä ystävän baby showereista. Toimitin yhden kuvapaketin eteenpäin, siivosin, tein useammankin kerran ruokaa, kävin kahdesti juoksemassa, leivoin neljänä päivänä, pesin pyykkiä ja kaiken sen lomassa ehdin katsoa ties kuinka monta jaksoa Jälkiä jättämättä -sarjaa Netflixistä (iso suositus muuten sille!). Kun omia viikon tai päivän saavutuksiaan listaa ylös, näyttää jokainen päivä väistämättäkin toimeliaalta – itseään voi siis onnitella hyvin onnistuneesta arjesta, vaikka ei todellisuudessa olisikaan saanut aikaan mitään sen kummempia. Itse voi päättää, haluaako nähdä lasin puoliksi tyhjänä vai täynnä.

Lapset olivat viikonloppuna yhden yön yökylässä vanhempieni luona, ja vaikka tilaisuuden olisi voinut käyttää hyväksi tehden vihdoin sen suursiivouksen, jota olen jo kuukauden päivät suunnitellut tai maalaten pikkuvessan seinän loppuun (sekin kun on odottanut tekemistä jo useamman viikon), niin päätin kaikesta huolimatta olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Neuloin, istuin tv-huoneessa, pyörin kaupungilla ja kävin lenkillä. Tein sitä, mikä sillä hetkellä sattui huvittamaan ja onnittelin itseäni siitä, että osaan tarvittaessa vain olla. Tärkeä taito sekin tässä kiireisessä maailmassa, vai mitä?

Tuleva viikko tulee jälleen olemaan työntäyteinen, mutta viikot menevät nykyään niin nopeasti että viikonloppu on ennen kuin ehdin huomatakaan. Kalenteri on onneksi viikonloppujen osalta suurimmaksi osaksi tyhjää täynnä seuraavaan kesälomaan saakka, joten olen päättänyt jatkossakin tehdä enemmän asioita, joista itse tykkään ja joista lapset tykkäävät, ehkä laittaa vielä pihaa ennen talven tuloa ja varmasti fiilistellä joulua hyvissä ajoin, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Naapuruston lenkkiporukan kanssa päätimme juosta kympin matkan tulevassa Finlandia maratonissa, ja toiveena olisi alkaa aktiivisemmin tekemään myös lihasjumppaa kotona niin että saisin kipeytyneen jalan takaisin kuntoon. Fiksua olisi varmasti myös vähentää sokerin käyttöä, mutta liian monen tavoitteen asettaminen yhdellä kertaa ei tule johtamaan mihinkään muuhun kuin luovuttamiseen. Ja jos nyt voin todeta, että asiat saavat edetä omalla painollaan jaksamisen mukaan, niin syksyn pimeillä joudun varmasti henkisesti potkimaan itseäni eteenpäin, jotta jaksan edes puolia siitä, mihin vielä nyt on energiaa.

Iloa uuteen viikkoon!

Tämä Flown jälkeinen maanantai ei ehkä ole ollut työurani energisin päivä, mutta positiivista siinä on se, että pahin on jo takana ja ennen kuin ehdin huomatakaan, on jälleen viikonloppu. Olin Flowssa ensimmäistä kertaa, koska aiempina vuosina olen jättänyt (kaikesta houkutuksesta huolimatta) menemättä lasten takia, ja pakkohan se on todeta, että suht huikea tuo festari on! Ensi vuonna mennään varmasti uudelleen, ei väliä ketä on esiintymässä.Meillä oli tänään edessä pieniä logistisia ongelmia, kun yritimme Nikon kanssa molemmat tehdä töitä osittain kotoa käsin. Minean osalta hoidon aloittaminen uudessa paikassa onkin kuitenkin osoittautunut huomattavasti hankalammaksi kuin olin osannut ajatella, joten lupasimme tytölle yhden vapaapäivän heti tähän viikon alkuun. Niinpä minä olin aamupäivällä läppärin kanssa kotisohvalla, ja Niko jatkoi keskipäivästä eteenpäin kunhan ensin oli hakenut Nooan. Hassua kyllä, mutta tuo pienempi meidän murusista jää hoitoon innokkaana kunhan ensin on saanut halit ja pusut eteisessä.

Itselleni tämä kaikki on vähän hankalaa myös siinä mielessä, että nyt syksyllä paine olla tavallista enemmän töissä on suurempi – tähän saakka olen pystynyt tekemään asiat melko rennolla otteella ja lapset etusijalla. Aikaisemmin olen lyhentänyt työpäiviäni molemmista päistä sillä seurauksella, että suuri osa hommista on täytynyt tehdä yöaikaan, ja nyt kun oma jaksaminen ei siihen venyisi, tuntuu se jälleen ainoalta vaihtoehdolta tähän tilanteeseen. Välillä ihan toivon, ettei työni mahdollistaisi tällaista systeemiä, niin voisin hyvällä omatunnolla pitää perinteistä kahdeksasta neljään rytmiä. Itseään kun ei voisi syyttää sellaisesta, mihin ei voi vaikuttaa.

Kaikesta huolimatta olen aika luottavaisin mielin ja uskon, että Mineankin tilanne pian helpottaa, ja siinä samalla myös omani. Ehkä tämä nyt vain vaatii vähän enemmän totuttelua, kun takana on muutenkin isoja muutoksia, kuten muutto, ja pitkä kesäloma on saanut meidät kaikki unohtamaan, miten sitä arkea taas pyöritettiinkään. Miten teillä muilla on lähtenyt hoidon alku sujumaan? Olisi kiva kuulla, etenkin jos jollain on hoitopaikan vaihdoksia tmv takanapäin.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista edelliseen postaukseen! Se selkeästi herätti ajatuksia molempiin suuntiin, mutta muistattehan että meillä kaikilla on oma tyylimme ja makumme, lapsi kuin lapsi on ihan yhtä onnellinen oli huone sitten millainen tahansa 🙂

Yksi kokonainen työ- ja hoitopäivä takana, ja kaikki selvittiin kiitettävän hyvin, vaikkakin tavallista väsyneempinä! Taputan itseäni olalle etenkin siitä, että en soittanut töihin olevani sairas, vaikka vielä eilen illalla mietin, kuinka luonnottomalta tuntuu jättää kaulaasi takertuva, äitiä huutava lapsi hoitoon. Olisihan se ihan mahtavaa voida olla kotona siihen saakka, että lapset on isompia, mutta nyt kun tähän taloprojektiin on lähdetty, niin valitettavasti vaihtoehdot on hyvin vähissä – tai käytännössä niitä ei ole. Ja onneksi, onneksi, tänään meni päiväkodin ovella niin paljon paremmin kuin perjantaina, ja hoitoon sai jättää kaksi iloisesti vilkuttelevaa lasta.

Minea on jo niin iso tyttö, ettei hoidon aloittaminen nyt kesäloman jälkeen ollut mikään kovin iso juttu, mutta toisaalta on myös suloista huomata, miten herkkä Minea on, ja miten äärettömän tärkeä Nooa on siskolleen. Nooaa oli hoidossa itkettänyt vain päiväunille mennessä, ja sekin oli pian helpottanut, kun Nooa oli nukahtanut viereiseen sänkyyn puristaen tiukasti Minean kädestä. Siinä ne kaksi olivat kuulema pötköttäneet vieretysten, ja illalla Minea sanoi kyynelehtineensä ihan vain koska Nooa oli ollut niin hellyyttävä ja suloinen hakiessaan turvaa isosiskosta. Ihan niin kuin eilen jo totesinkin, onnea on sisarus, sillä niin monesti Minea on rohkaissut ja ollut hyvänä esimerkkinä Nooalle.

Lupasin itselleni että tänä vuonna olisin paremmin asioiden tasalla, mutta huomasin jo nyt olevani edelleen sen verran lomamoodilla, että lasten ulkovaatteet olivat lähes kaikki pesemättä. Omakin olo oli töissä vähintäänkin rähjääntynyt vai miltä kuulostaa ylipitkä otsatukka, kauan sitten pois kulunut hiusväri, muutama kesäkilo, leikkaamattomat ja lakkaamattomat kynnet ja mustat pussit silmien alla. On suorastaan ihme, miten nopeasti silmäpussit palaavat väsyneille kasvoille, vaikka kesällä sait nukkua vähintään kuukauden ajan hyviä yöunia ennen kuin edellisistä pusseista pääsit eroon. Ehkä lupauksiini voisi kuulua myös paremmat yöunet, vaikka en kyllä ole täysin vakuuttunut siitä, että olisin valmis luopumaan yön pikkutuntien Netflix-ajastani. Menossa on nimittäin Homelandin viimeinen kausi, ja seuraavaksi voisin aloittaa Game of Thrones -maratoonin. Taidan kuulua hyvin pieneen vähemmistöön, sillä en ole vielä koskaan katsonut yhtäkään jaksoa GoTia! Sanokaa, kannattaako edes aloittaa vai onko loppusyksyn yöunet auttamattomasti pilalla, jos katson ensimmäisen jakson?

Ihan kohta on kesäloma kokonaan ohi, on aika aloittaa tavallisen arjen pyörittäminen aikatauluineen, kiireineen ja väsymyksineen. Jo nyt huomaa kuinka illat on ihan yhtäkkiä muuttuneet pimeiksi ja omat ajatukset on kääntyneet syksyyn. Enää ei tule suunniteltua kesäisiä juttuja viikonlopuille, vaikka monta asiaa jäi tänä vuonna tekemättä (Lintsi, Särkkä, piknikit ja uimareissut noin muutaman mainitakseni..). Toisaalta luulen, etten ihan täysin ole vielä sisäistänyt ajatusta töihin menemisestä, tai ainakaan siitä että pian vietän kaiken aikana välillä 8-16 työpaikalla, toisin kuin viime vuonna, jolloin oli aikaa hitaille aamuille.

Aika usein ollaan kesän aikana pyöräilty lasten kanssa lähialueilla pieni iltalenkki, mutta viimeisin niistä tuntui erilaiselta. Havahduin ajattelemaan, että tämä hetki pitäisi tallentaa ikuisiksi ajoiksi, ja tähän voisin palata sitten kun lapset on jo niin isoja, etteivät asu kotona tai halua lähteä pyöräilemään vanhempiensa kanssa iltalenkille. Ihan kuin tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus säilöä pala lapsuutta, ja jo ensi viikolla kaikki olisi menetettyä, vaikka todellisuudessa kaikki jatkuu lähes samanlaisena. Luopumisen tuska, ne on kesäloman viimeiset päivät jotka saavat herkistyen ajattelemaan jo elettyä aikaa. Vietinkö tarpeeksi aikaa lasten kanssa? Olinko riittävästi aidosti läsnä ja saatavilla vai veikö kaikki muut velvollisuudet liikaa huomiotani? Muistaako lapset tämän kesän perheen yhteisenä aikana vai ystävien kanssa vietettynä lomana? Kauheaa ajatella, mutta Nooa on nyt viimeistä kertaa hassuja höpöttelevä taapero. Ensi vuonna meillä on jo yli 3-vuotias, kaiken osaava poika, joka ei ehkä enää pussailekaan vanhempiaan yhtä paljon tai joka ei hipsi yöllä viereen ja aamulla sano ihana äiti. Mihin tämä aika ihan oikeasti katoaa?

Viime iltalenkillämme Mineaa mietitytti, mitä sitten tapahtuu kun molemmat etuylähampaat on tippuneet. Kyllä, tuo tyttökin on jo niin iso, että suussa on kolme rautahammasta ja seuraava maitohammas on jo tippumaisillaan. Nooa oli tietenkin ihan varma, että myös hänellä heiluu pari hammasta, ja ensimmäinen on kuulema irronnut jo. Toisinaan nuo kaksi osaavat ihan kunnolla kinastella todella turhanpäiväisistäkin asioista, mutta onneksi suurimmaksi osaksi leikitkin sujuu yhdessä ja molemmat on toisilleen enemmän kuin tärkeitä. Tänäänkin Minea piti Nooa sylissään telkkaa katsoessaan ja Nooa antoi Minean haukata ihan ensimmäisenä yhteisestä lakusta – pieniä asioita, mutta silti jotenkin niin äärettömän tärkeitä. Minea ja Nooa pitävät toistensa puolia lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja haaverin sattuessa juoksee toinen ensimmäisenä paikalle lohduttamaan. Siinä on äitin helppo hymyillä vieressä ja todeta, että onnea on sisarus.

Huomisesta, lasten viimeisestä kesälomapäivästä, on tehtävä jollain tapaa erityinen. Ehkä niin että vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, lapset saavat toivoa lempijuttujaan ja me toteutetaan parhaamme mukaan. Onneksi viikonloppu on edessä ensi viikollakin, ja jos tämä loppukesä tuntuu haikealta, niin ensi vuonna se vasta onkin sitä, kun Mineasta tulee eskarilainen. Tietynlainen elämän etappi sekin.

Olo on kuin kuihtuneella ruusulla. 

Tai tässä tapauksessa pionilla. Olen ihan tosissani ihmetellyt, että tässäkö tämä kesä nyt oli. Yleensä en kestä säästä puhumista, ja vielä vähemmän sen ennustamisesta puhumista, koska en vain voi käsittää, miksi keskustella tulevasta säätilasta, kun sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. On suoraan sanottuna ihan sama, mitä luvataan ensi viikolle. Ensi viikko on ensi viikolla, ja vasta silloin näkee sataako vai paistaako. Vielä yksi asia, jota en voi sietää, on se että itse todella puhun säästä, juuri nyt, viime viikolla, blogissa ja livenä kaikille vastaantulijoille, ehkä jopa vielä ensi viikollakin.

Säästä huolimatta on meidän perheellä alkanut tällä viikolla totuttelu tuttuihin arkikuvioihin. Lapset on parina päivänä käyneet pyörähtämässä uudessa päiväkodissa leikkimässä, ja me Nikon kanssa ollaan pyörähdelty vuorotellen töissä. Hoitopaikka vaikuttaa onneksi tosi kivalta, mikä helpottaa sitä tuskaa, että Nooa ei mielestäni vieläkään ole päiväkoti-iässä. Jos raha kasvaisi puussa, jäisin syksyksi kotiin lasten kanssa, jatkaisimme kesälomaa, liian myöhään valvottuja iltoja ja hitaita aamuja vielä vähän aikaa. Toisaalta kyllä tiedän, että aloittamisen tuska on se kaikkein pahin tällä hetkellä, ja kunhan viikko tai pari on kulunut, huomaan navigoivani työelämässä taas kuin ennenkin. Sama se on lapsillakin. Kesäloma on tehnyt tehtävänsä eikä aamuheräämiset tunnu yhtään houkuttelevilta. Minea on jo niin iso tyttö, että tulee varmasti pärjäämään hienosti, mutta Nooasta huomasi koti-ikävän jo tänään hoitoon viedessä. Onhan se inhottavaa jättää lapsi päiväkodin pihaan kun toinen huutaa perään kyyneleet poskilla, mutta silloin kun tietää, ettei vaihtoehtoja ole, on vaan pärjättävä hammasta purren. Niin äidin kuin pojankin.

Eniten tavallisessa arjessa kaipaan juurikin sitä tavallisuutta ja ehkä jopa tylsyyttä. Parasta on löytää toimiva arkirytmi, toivottavasti myös järkevämmät nukkumaanmenoajat lapsille ja yhden asian olen päättänyt, tänä vuonna aion pysyä asioiden tasalla niin että lapsilla on oikeat tavarat hoidossa mukana oikeana päivänä, laskuni on maksettu ajallaan ja töissä olen skarppina joka päivä. Ja vaikken onnistuisikaan ihan kaikessa, niin pyrin ainakin siihen, että voin sanoa tehneeni parhaani käytössä olevilla resursseilla – joskus takana voi olla surkeasti nukuttu yö, toisinaan taas päivä alkaa ihan erityisen energisesti, mutta pääasia on että sopiva tasapaino säilyy ja arjessa jää aikaa muullekin kuin työlle, ruoan laittamiselle ja kiireen voivottelulle. Jos nyt tuntuu hankalalta saada itseään otettua niskasta kiinni, niin luulen että seuraavan kesäloman alkaessa jälleen ihmettelen, mihin yksi vuosi taas oikein vierähtikään.

Jos joku asia on tässä talossa arkisen tärkeää, niin hyvä ruoka – ja tietenkin myös jälkiruoka! Niinpä ihan itseoikeutetusti menin viime Ikean käynnilläni ostamaan meille setin uusia aterimia, siitäkin huolimatta ettei todellista tarvetta niille ollut. Kyllä, ostin täysin turhan tavaran vain ja ainoastaan sen ulkonäön vuoksi, mutta joskus sekin on varmaan sallittua, näin ainakin itselleni uskottelin.

Tulin löytöni kanssa kotiin jopa niin innostuneena, että ihan ääneen ihmettelin, miten sitä ihminen pärjäisi ilman Ikeaa. Kyllähän sitä oikeasti pärjäisi, mutta aina näin uuteen kotiin muuttaessa tuntuu erityisen hienolta, kun on kauppa josta edullisesti hankkia suurin osa tarvittavista tavaroista, kuten nyt vaikka matot, silityslauta tai keittiön säilytyspurkit. Mielelläni tukisin kotimaisia, ekologisia ja eettisiä yrityksiä arjessani enemmänkin, mutta valitettavasti annetuilla resursseilla on valittava ne tärkeimmät kohteet, panostettava niihin ja tingittävä jostain muualta. Tässä kuussa jätin esimerkiksi viidenkympin juoksutakin ostamatta, koska Nooa tuntuu kasvaneen ulos monista pitkistä housuistaan ja tarvitsi muutamat uudet tilalle, niistä valitsin niin kotimaista kuin ympäristön tiedostavaa. Kultainen keskitie, se pätee varmasti niin kuluttamisessa kuin elämässä yleensäkin.

Jokainen rakentaja tietää, mitä tarkoittaa ostoähky eli se, kuinka jossain vaiheessa projektia valintojen tekeminen ja tarvikkeiden hankkiminen alkaa väkisinkin tuntua puuduttavalta, pakko-hommalta. Sama tunne herää ajoittain vieläkin, kun joka huoneesta puuttuu kaikenlaista tarpeellista, remonttihommat on pahasti kesken ja niinkin yksinkertaisia asioita pitäisi ostaa kuin listoja, valokatkaisijoita ja peitelevyjä. Rajattomalla budjetilla tämäkin olisi huomattavasti helpompaa, mutta toisaalta taas juuri tämän ostoähkyn vuoksi olen alkanut entistä vahvemmin ajatella, että tyytyminen on yksi tärkeimmistä opeteltavista taidoista, koska aina ei voi haluta jotain muuta, enemmän tai parempaa. Ei tulisi liikaa vertailla, olla tyytymätön siihen mitä itsellä on ja vaikka haaveilu on hyvästä, niin ikuinen haaveiden tavoittelu ei sekään kaunista ihmistä, ennemminkin tekee vain rauhattomaksi. Ihmisillä tuntuu olevan taipumusta jatkuvasti kehittää ympärilleen uusia projekteja ja tavoitteita, kuten itsekin huomaan nyt rakentamisen päätyttyä ajattelevani seuraavien vuosien ajan panostaa työelämään. Entä jos ei erityisesti panostaisi mihinkään, ei tekisi mitään maininnan arvoista eikä kurkottelisi pilviin millään elämän osa-alueella? Entä jos ei myöskään asettaisi tavoitteita sen suhteen, mikä on järkevää ja mikä ei? Voisi hyvällä omatunnolla halutessaan ostaa tarpeettomia aterimia Ikeasta ja vielä sanoa sen ääneen.

Lomaa ollessa jäljellä käytännössä enää viikko sitä alkaa jo miettiä, miten ikinä sopeudun taas työssäkäymiseen? Ajatukset on heitetty täysin nollatilaan heti kesän alussa, mutta silti odotan yhä edelleen kesän alkamista ja sitä että kotona ehtisi tulla tylsää, kun ei ole mitään tekemistä ja on oltu useampi päivä kotona, siis ihan vaan oltu. Tänään totesin, että ehkä on jo aika hyväksyä se, ettei Suomessa nykyään ole kesää siinä mielessä kuin itse toivoisi, koska en muista, milloin viimeksi olisi ollut oikea kesäilta. Kesäillalla tarkoitan iltaa, jolloin on edelleen niin lämmin, että voi helposti istuskella pitkälle yöhön ulkona ilman takkia ja ilmassa tuoksuu ja väreilee kesä. Jos on sattunutkin olemaan pari kuumaa kesäpäivää, niin iltaan mennessä sää on ehtinyt viilentyä niin että vaatekerroksia on saanut lisäillä enemmänkin, ja keskustelut on saanut siirtää terassilta sisätiloihin. Mitä ihmettä, oikeasti! Saanko jatkaa kesälomaa vielä kuukaudella, tiedä vaikka elokuu yllättäisi ja toisi Suomeenkin lämpöaaltoja ja sitä myötä uimakelejä ja lämpimiä iltoja.

Kaikesta huolimatta täytyy yrittää muistaa, että kesällä silti pääsee niin paljon helpommalla, kun ei tarvitse kerrospukeutua niin kuin talvella, vaan ulos lähteminen on lähes yhtä nopeaa kuin oven avaaminen. Me ollaan pyöritty lasten kanssa lähimetsässä jonkun verran nyt aamupäivisin, ja kaikki muu aika on tainnut mennä pyöräillessä pieniä lenkkejä Nooan kanssa – Mineaa tuskin näkyy kotona nykyään, kun tyttö viettää päivät kavereiden kanssa pihoilla. Useimmiten meikäläinen tykkää kävellä perässä Nooan potkupyöräillessä, mutta tiistaina sain fysioterapeutilla käydessäni aika tiukan juoksukiellon, ja kun kävelyäkin tulisi kuulema vältellä, niin kait se on itsekin noustava useammin pyörän satulaan. Jotenkin vain juoksu ja kävely on aina olleet enemmän oma juttuni, joten olen parin päivän ajan yrittänyt pohdiskella, uskaltaisinko uhmata juoksukieltoa ja toivoa että lihastreenin ja hieronnan avulla saan kipeän jalan kuntoon. Toisaalta tilanne voi pian olla se, ettei jalalla enää edes kävele, mutta loistavasti alkanutta lenkkeilyintoa ei haluaisi tappaa heti alkuunsa. Ehtii sitä kotona istuskella sittenkin, kun taivaalta sataa lunta ja räntää.

Kesässä parasta on ollut huolettomuus, se ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei huvita. Voi olla yöpaidassa pitkälle aamuun, hakea take awayta lounaaksi ja nukkua päiväunet. Ja arvaatteko, mikä tulee töiden alettua olemaan kaikkein vaikeinta niin mulle kuin lapsillekin? Se että ehditään aamuisin ajoissa yhtään mihinkään, että lapset jaksaa herätä aamulla ja saavat unta aikaisin illalla, että itse osaan mennä nukkumaan ennen puoltayötä ja että pystyn luopumaan aamun kahvihetkistäni. Vaikka lomallakin rauhallinen ja hidas aamupala tarkoittaa vähän väliä pöydästä nousemista ja lasten auttamista omissa toimissaan, niin silti se aamun pieni hetki on yksi tärkeimmistä. Istut kahvikuppi edessäsi selaten suosikkilehteäsi tai katsoen netflixiä, syöt aamupalan vasta pari tuntia heräämisen jälkeen ja annat itsellesi aikaa miettiä täysin turhanpäiväisiä asioita. Hitaat aamut, niiden takia voisin tehdä jatkuvaa iltavuoroa jos se olisi työssäni mahdollista. Aamun aikana yleensä ratkeaa se, millä mielellä päiväni aloitan, ja aamusta riippuen olen joko tehokas tai en saa koko päivänä mitään aikaan. Miten ihmeessä sitä voi taas sopeutua hoitoon viemisiin, kamalaan kiireen tunteeseen ja siihen, että päivästä noin puolet on minuuttiaikataulutettua ja loppuajan lapset on väsyneitä ja kiukkuisia.

Aika harvakseltaan tulee nykyään telkkaria katseltua, ja silloinkin kun sille löytyy aikaa, on elokuvan tai sarjan oltava katsottavissa samantien – aikataulutettu tarjonta ei vain toimi, kun kaikki katsomisen arvoinen tulee lasten nukuttamisen aikaan. Niinpä olen aika pahasti koukuttunut Areenan ja Netflixin ohjelmistoon, joista molemmista löytyy läjäpäin huippusarjoja. Viimeisimpänä on tullut katsottua Skamin teinidraaman lisäksi myös jännittävämpää draamaa rikossarjojen muodossa. Kaksi koukuttavinta on olleet jo muutaman vuoden takaiset The Fall ja Isänmaan puolesta (Homeland).

The Fall on brittiläinen rikossarja, siinä mielessä hyvin epätavanomainen että tutkittavien rikosten tekijä on alusta asti selvillä, ja sarja seuraa yhtä tiiviisti niin murhaajaa kuin murhien tutkijaakin. Irlantilaiseen kaupunkiin sijoittuvat tapahtumat etenevät siihen tahtiin, että sarjan tahtoisi katsoa alusta loppuun yhdellä kertaa, ja loppuratkaisu yllättää vaikka katsojana sitä luuleekin arvaavansa, miten tarina päättyy. The Fallin naispääosa tuo etäisesti mieleen huippusuositun Silta-sarjan Saga Norenin, ja onhan sarjan pääosan esittäjät niinkin nimekkäitä kuin Gillian Anderson ja Jamie Dornan.

Myöskin nimekkäillä näyttelijöillä roolitettu Isänmaan puolesta (Claire Danes, Damian Lewis) on rikossarja, joka vangitsee katsojan päiväkausiksi television ääreen. Itse vasta kahlaan läpi 2. tuotantokautta, mutta lohduttavaa on se, että katsottavana on vielä ainakin viisi kautta, ei tarvitse siis pelätä että jännitysnäytelmä olisi ihan heti ohi. Sarjassa seurataan CIA-etsivää, joka tutkii sotavankina kahdeksan vuotta olleen, Amerikkaan palanneen sotilaan tekemisiä. CIA-etsivä Carrie uskoo sotavangin olevan käännytetty, nykyinen Al Qaidan terroristi, jonka suunnitelmat ovat osa isompaa Amerikkaan kohdistuvaa terroristitekoa. Asioita hankaloittaa Carrien omat ongelmat mielenterveyden kanssa.

Sekä The fall että Isänmaan puolesta on varmoja sarjasuosikkeja niille, jotka muutenkin tykkäävät rikossarjoista. Ennen kuin aloitat katsomisen kannattaa varata riittävästi aikaa telkkarin ääressä istumiselle, ensimmäisten jaksojen jälkeen on nimittäin vaikea enää lopettaa ennen kuin on päässyt tuotantokausien loppuun asti.

Onko teistä suurin osa tällä hetkellä lomalla? Omista kavereistani on melkein jokainen jäänyt lomille juhannukselta, tai viimeistään nyt heinäkuun alusta, ja veikkaanpa muutenkin tämän olevan sitä parasta lomasesonkia. Meikäläinen kun pitää lasten kanssa parin kuukauden lomaa, niin sitä voisi luulla ehtivänsä tehdä yhtä jos toistakin, mutta arvatkaa kuinka lopulta aina käy? Alkulomasta uskottelen aikaa olevan vielä niin paljon, ettei mitään kannata nyt ihan vielä aloittaa, ja nyt kun viikkoja on jäljellä enää vain muutama, tulee sellainen olo, että loma meni jo, kuka tässä enää ehtii mitään tehdä. Toisin sanoen osaan siis oikein taitavasti vältellä kaikkia velvollisuuksia ja soljua sellaiseen lomamoodiin, jossa aika kuluu nopeammin kuin koskaan, mutta mitään et oikeastaan tee. Kuinka kätevää!

Samanlaisessa mitään tekemättömyyden kiireessä taisin elellä silloin kun vielä olin lasten kanssa kotona, treffailtiin vaan kavereita, leivottiin mutakakkuja ja pyörittiin pihoilla. Aina välillä tulee ikävä sitä joutilaisuuden aikaa, vaikka samaan aikaan mieleen muistuu, miten myös kaipasi jotain omaa tekemistä poissa kotiympyröistä. Olenkin miettinyt, että osa-aikainen työnteko olisi varmasti loistava ratkaisu tähän elämäntilanteeseen, mutta toisaalta taas monet sanovat, että se helposti tarkoittaa sitä, että edelleen teet saman työmäärän mutta pienemmässä ajassa – ja tuntuvasti pienemmällä palkalla.

Luulen, että syksystä tulee vielä ihan erityisen hyvä kunhan ensin ehdin saada ajatukset kasaan, hommat valmiiksi kotona ja syksyn kalenterin pysymään tyhjänä kaikesta ylimääräisestä. Olen aika hyvin saanut toteutettua downshiftaamista, ainakin siinä mielessä että usein voin vastata ei meillä mitään ole, kun ystävät kyselevät ehdittäisikö kuluvalla viikolla nähdä. Myös useammat juhlat saavat tänä kesänä jäädä, ihan vain siksi etten juuri nyt tunnu innostuvan ajatuksesta reissata joka viikko lasten kanssa (tai ilman) ympäri Suomea. Enemmän arjen tekemistä, vähemmän kalenteriin merkittyä menemistä – tähän taitaa melko hyvin kiteytyä tämän vuoden ohjenuorani.

Vaikka olen pitänyt kalenterin vielä tiukasti poissa näköpiiristä, kaivoin silti kauneimman kynärasiani* esille ja kirjoitin paperille listan asioista, jotka haluan ehtiä tehdä tällä viikolla. Maalaan vessan saumat loppuun, varaan lapsille ajat hammastarkastukseen, hoidan virastoasioita, kiinnitän seinille pari kaapissa odottavaa taulua ja esinettä ja selaan sisustuslehtiä, jotka ovat viime kuukausina tipahdelleet postilaatikkooni, mutta jääneet lukematta. Torstaina ajelen hyvässä seurassa asuntomessuille Mikkeliin ja viikonlopun aloitan Minna bakesin herkuilla. Kuulostaa yllättävän hyvältä vai mitä? Pienistä puroista syntyy joki, ja niin ajattelin minäkin aloittaa, pieni homma kerrallaan ja turhia stressaamatta, todennäköisesti kuun lopussa huomaan tehtävälistani tyhjentyneen kokonaan.

*Ihana metallinen säilytysrasia on saatu Sisustus Orvokista. Rasia on merkiltään Lehtorinne design studio, samalta merkiltä löytyy mm upeita metallijaloilla varustettuja penkkejä ja metallihyllyjä.

Enpä muista olenko kovinkaan usein viettänyt kaupunkijuhannusta, siitäkään huolimatta etten ole mitään perinteisiä mökki-ihmisiä. Olen saattanut useammallekin ystävälleni ihmetellä, miksi suomalainen haluaa lomalla tehdä koko ajan jotain? Tuntuu melkein kuin meidän olisi liian vaikea vain olla, ottamatta stressiä siitä, kuinka paljon olisi tehtävää ja heittää työhanskat totaalisesti nurkkaan. Mökille lähdetään jotta päästään siivoamaan, kitkemään, kasvattamaan, kantamaan, putsaamaan, lämmittämään, pesemään, kokkaamaan ja mitä näitä  nyt on. Lomalla pitää osata myös lomailla, onhan sekin taito että pystyy totaalisesti tyhjentämään kalenterinsa ihan kaikesta.

Voi olla että kymmenen vuoden päästä olen mökkeilystä jotain ihan muuta mieltä, mutta nyt tekemistä tuntuu olevan kotonakin jo niin paljon sekä sisällä että ulkona, että itselleni paras loma on juuri sellainen, joka muutaman yön päässä häämöttää. Suoralla lennolla takuuvarmoihin lämpöasteisiin, all inclusive ja meri vieressä – jos tällä yhdistelmällä ei saa ajatuksia nollattua, niin tuskin millään. Ja sitä lomalta oikeastaan enimmäkseen odotankin, rentoutumista ja perheen yhteistä aikaa ilman velvollisuuksia.

Koska lomamatka on niin lähellä, päätimme olla lähtemättä tänä juhannuksena mihinkään kotia kauemmas. Saimme ystäväperheen pariksi yöksi meille kylään, itse asiassa saman porukan kanssa vietimme myös viime juhannuksen, silloin vain Turussa ja Naantalissa. Tänä vuonna keskityttiin olennaiseen eli hyvään syötävään ja lenkkeiltiin aina välissä, että jaksettiin taas syödä vähän lisää. Lapset oli selkeästi onnellisia siitä, että saivat vapaasti leikkiä toistensa kanssa pidemmän aikaa tai kuten Eemeli totesi ”kerrankin sai olla ulkona ihan rauhassa”. Kokkoa ei tällä kertaa päästy katsomaan, mutta Niko sytytti lapsille ulkotakan ja sitä siinä sitten tuijoteltiin ikkunan läpi kaikki samassa rivissä istuen. Tuskin kukaan lapsista olisi enempää osannut pyytääkään, lasten yksi parhaimpia piirteitä kun on se, miten aidosti kaikki eteen tuleva otetaan vastaan.

Onneksi juhannusta kesti kokonaiset kaksi päivää, sillä sekin tuntui menevän yllättävän nopeasti. Tuli istuttua leikkipuistossa, ihailtua auringonlaskuja ja ehkä pariin otteeseen myös selviteltyä poikien kinasteluja. Kaikkea sellaista tavallisen ihanaa, mitä tehtäisi ihan tavallisenakin kesäpäivänä, ja niinhän se vain tuntuu olevan, ettei juhlapyhät lapsiperheissä kovinkaan paljoa eroa arjesta. Juhannus kaupungissa oli siis kokonaisuudessaan erittäin jees enkä olisi itsekään osannut enempää odottaa. Entäs siellä, miten vietitte juhannusta tänä vuonna?

Olenhan joskus teillekin kertonut olevani kotoisin Lahden seudulta? Jyväskylään muutin aikoinaan (en kehtaa sanoa, kuinka monta vuotta sitten – apua!) opiskelemaan, kun Lahdessa ei ollut yliopistoa, ja toisaalta taas Helsinki tuntui omaan makuuni aavistuksen liian hektiseltä kaupungilta. Myös suurin osa lapsuudenaikaisista ystävistäni ovat muuttaneet pois Lahdesta, mutta yksi hyvin läheinen ja tärkeä ihminen on joidenkin Helsinki-vuosien jälkeen palannut ainakin toistaiseksi Lahteen. Monien sukulaisten lisäksi tämä ystävä on yksi niistä syistä, miksi edelleen Lahdessa tulee meidänkin käytyä tasaisin väliajoin. Eikä sitä varmasti muutenkaan osaisi kotiseutujaan ihan kokonaan unohtaa.

Juuri tälläkin hetkellä ollaan heittämässä Lahden keikkaa, tai paremminkin nyt jo Hollolassa, sillä ystäväni Sapen vanhempi poika täytti pari päivää sitten neljä. Tuo ehkä maailman suloisin 4-vuotias skeittipoika oli toivonut kakkuun skeittiramppia, synttärilahjaksi toivottiin uutta potkulautaa, joka taipuisi paremmin temppuiluun ja juhlat juhlittiin Robinin tyyliin eriparikengillä. Aika nopeasti taisi äitin valitsema juhla-asukin vaihtua omiin lemppareihin eli farkkuihin, t-paitaan ja lippikseen ihan vain siksi, että samoissa vaatteissa ei kuulema mitenkään voi olla koko päivää. Synttäriaamunaan tuo sama pieni poika oli pohtinut, näinköhän enää mahtuu vanhoihin vaatteisiinsa kun yön aikana on varmaan kasvanut niistä kaikista ulos.

Tällä kertaa meikäläinenkin ylitti itsensä siinä, etten vienyt lahjaksi legoja, niin kuin melkein aina! Legot on helpoin lahja ikinä, sillä niistä tykkää kaikki ja jatkuvasti kauppoihin puskee uutuuksia sitä tahtia, että aina on helppo keksiä joku sellainen legosetti, jota lahjan saajalla ei vielä ole. Nyt olin kuitenkin etukäteen kysellyt lahjatoiveita, koska kahden pojan perheessä autoja, legoja ja muita vempaimia helposti kertyy ihan jo omastakin takaa. Sankari toivoi ensisijaisesti hinausautoa, mutta koska en sellaista löytänyt (edes kierrettyäni puolet Jyväskylän kaupoista läpi), niin lopulta vein Mauri Kunnaksen kirjan ja päältä istuttavan metallisen kaivurin – tiedättehän niitä, joita on myyty jo varmasti omien vanhempieni lapsuudesta saakka. 

Juhlat jatkui meidän osalta seuraavaan päivään saakka, koska jäimme Sapen perheen luokse vielä yöksi. Ihan parasta on mielestäni se, miten joidenkin kavereiden kanssa voi keskustella hyvinkin avoimesti, vaikka näkisi harvoinkin, juttu kun vain jatkuu siitä, mihin se viime kerralla on jäänyt. Joskus taas jonkun kanssa näkee usein eikä silti koskaan pääse arkisia aiheita pidemmälle, koska hetki ei vain ikinä tunnu oikealta. Se on varmasti sitä, kuinka toisten kanssa kemiat kohtaa paremmin ja ehkä siihen vaaditaan myös jonkinasteista samankaltaisuutta, hengenheimolaisuutta tiedättehän. Ja se suurin rikkaus on tietenkin omistaa molemmanlaisia ystäviä, sillä ystäviä tuskin koskaan voi olla liikaa, vaikka sitä sanotaankin että laatu korvaa määrän.

Se olisi taas uusi viikko edessä, koittakaahan työssäkävijät jaksaa ja lomalaiset, muistattehan ottaa rennosti!

Jotenkin kummasti kaveripiiriini on sattunut todellinen vauvabuumi, kuusi ystävää on parhaillaan raskaana ja muutenkin tuntuu, että vauvauutisia tipahtelee puolituttujenkin somekanaviin vähän väliä. Ihan vasta ehdin todeta, että nyt alan olla jo siinä iässä, että kaveripiirissä on lapset tehty ja seuraavana vuorossa on työpaikan vaihdot, avioerot ja sairaudet sun muut vaivat, mutta eipä mitään, ihanaa että saadaan ympärille vauva-arkea! Yllättävän usein vastailen itsekin kysymykseen siitä, onko meidän lapsiluku tässä vai vieläkö ollaan ajateltu tehdä kolmas lapsi. Tiedän toki, ettei lapsia tehdä, mutta jonkinlainen päätös lasten toivominenkin on, ja luulen kyllä että me Nikon kanssa ollaan varmoja sen suhteen, mitä me haluamme – ja molemmat samoilla linjoilla asian suhteen.

Vaikeinta pienlapsiarjessa on ehdottomasti mielestäni ollut itkevä, tyytymätön ja vain pienissä pätkissä nukkuva vauva, jollaisen mekin olemme aikanaan kokeneet. Kaikki sen ajan jälkeen on tuntunut melkein jopa helpolta, vaikka monesti kuulin vakuutteluja siitä, kuinka liikkeelle lähtenyt, joka paikkaan ehtivä taapero se vasta hankala olisikin. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten kanssa henkisesti raskas aika on minulle ollut huomattavasti pahempi kuin fyysisesti raskas, väsyneenä äitinä olisin voinut vaihtaa lohduttomasti itkevän vauvan kaatuilevaan, täystuhotaaperoon milloin tahansa, jos olisi ollut mahdollista valita.

Nykyään meidän perusarki on hyvin mutkatonta ja helppoa, eikä oikeastaan mikään vaadi erityisiä ponnisteluja onnistuakseen, kun lapset on jo sen verran isoja ja omatoimisia. Minea on aina ollut aavistuksen pikkuvanha ja aikaansa edellä siinä, että tyttö haluaa osata tehdä mahdollisimman paljon itse ja onkin todella taitava ja fiksu – näin varmaan kaikki äidit näkevät omat lapsensa. Meidän lapsilla on kolmen vuoden ikäero, ja se on toiminut paremmin kuin hyvin ajatellen sitä, kuinka hienosti Minea suhtautuu Nooaan. Minealle Nooa on selkeästi pienempi, pikkuveli, jota autetaan ja huomioidaan aina kun mahdollista. Edelleenkin Minea pitää Nooaa sylissä päivittäin, suukottaa tilanteen tullen, auttaa, ottaa mukaan leikkeihin, opastaa ja antaa paljon anteeksi ihan vain siksi, että tietää toisen olevan pienempi. Eikä ikäeroa silti ole liikaa, etteikö sisarussuhde olisi läheinen ja yhteisiä leikkejä löytyisi.

Nooa puolestaan on mitä parhaassa iässä, osaa jo paljon mutta on kuitenkin vielä niin äitin poika, ettei ihan hetkeen ole kasvamassa sylistä pois. Tuo pieni poika haluaa jakaa kaiken siskonsa kanssa, tutkii lapsen mielenkiinnolla kaikkea eteen tulevaa ja kyselee kaikesta kysymyksiä, joihin aina en osaa vastata. Eilen tutkittiin metsässä erilaisia ötököitä, tänään seisottiin ihastelemassa kaivinkonetta ja joskus ihmetyksen voi herättää niinkin pieni asia kuin sammal kiven päällä tai taivaalla kiitävä lentokone. Melkein uskaltaisin väittää, että elämme parhaita aikoja juuri nyt – vaikka toisaalta, niin on Mineankin kanssa jokainen vuosi tuntunut parhaalta vuodelta siihen mennessä.

Juhlien jälkeen tunnelmat saattavat usein olla hieman noh, väsähtäneet, mutta väliäkö sillä jos juhla itsessään on onnistunut ja vieraatkin on viihtyneet. Meillä rullattiin lauantaina matot sivuun, ripustettiin kattoon viirejä ja ilmapalloja ja talo täyttyi kaksikymmenpäisestä juhlijaporukasta. Ensin vähän jännitin, miten me kaikki mahduttaisi meille, mutta onneksi (!) säät näytti paranemisen merkkejä iltapäivästä, ja lopulta saatiin osa porukasta istuskella terassin puolella auringon paistaessa. Tiesittekö muuten, että Niko on viime päivät nikkaroinut meille terassia ja etupihalle pientä kuistia? Päätettiin tehdä väliaikaisratkaisu leveästä lankusta, ja myöhemmin, ehkä vuoden tai parin päästä rakennellaan lopullinen terassi betonista.

Muuten en olisi näihin bileisiin laittanut mitään erityisiä koristeluja, mutta meillä sattui paria päivää ennen olemaan töissä juhlat, ja kätevästi sain sieltä valmiit viirinauhat ja ilmapallot. Ihan uutena juttuna tajusin myös että jätesäkistäkin saa tehtyä kivoja tasseleita kun vain rullailee säkin haitarille, leikkaa ja sitoo narulla. Ohjeita löytyy netistä vaikka kuinka, esimerkiksi täältä.

Juhlakoristeiden poisottaminen on usein se vaikein osuus juhlista, ja varsinkin tällä viikolla olen päättänyt olla ottamatta paineita yhtään mistään – ensimmäisen lomaviikon kun haluan viettää mahdollisimman rennosti, niin että ensi maanantaina jo voi sanoa olevansa täysin lomatunnelmissa. Itse asiassa, sen verran rennosti on menty tässä muutenkin, että olen unohtanut hoitaa lasten (ja omani) passiasiat kuntoon. Reissuun pitäisi lähteä noin kolmen viikon päästä, eikä kolmella neljästä ole passia. On se ihme, etten tähän ikään mennessä ole oppinut hoitamaan asioita hyvissä ajoin, luulen nimittäin että sillä saattaisi olla jotain vaikutusta siihen ettei 5-vuotias tyttöni lähes joka kerta autoon istahtaessaan kysyisi ”äiti ollaanko me tänään myöhäsaä”!

Lasten kanssa me lomaillaan seuraavat kaksi kuukautta, ja vasta elokuun alusta alkaa arki uudessa päiväkodissa, uusien hoitajien ja uusien kavereiden kanssa. Mallorcaa lukuunottamatta emme ole suunnitelleet oikeastaan yhtään mitään tekemistä tälle lomalle, vaan yritämme olla aikatauluttamatta liikaa ja elää viikko, tai jopa päivä kerrallaan. Olen etenkin tänä vuonna pelännyt jonain päivänä löytäväni itseni tilanteesta, jossa viikkoni on niin täynnä ohjelmaa, että ystävien kanssa yhteisen ajan löytäminen käy lähes mahdottomaksi. En usko, että kukaan toivoo päätyvänsä ruuhkavuosien suorittajaksi, mutta jossain vaiheessa se saattaa olla väistämättömästi edessä, jos perheessä on pieniä lapsia, harrastuksia, työssäkäyviä vanhempia ja vanhempien harrastuksia. Silloin jos joskus on hetkessä elämisen taito tarpeen, ja samaa mentaliteettiä aion soveltaa nytkin.

Huh mikä viikonloppu takana! On ollut pientä äksöniä perjantaista sunnuntai-iltaan ensin vähän isompien kekkereiden muodossa ja tänään puolestaan on saanut tehdä niitä arkisempia hommia eli perus kotityöt ja joitain työjuttuja, joita ei huomenna ehdi. Eilen pyörähdin Minean ja hyvän ystäväni kanssa Tampereella päiväreissun mittaisella käynnillä, niin että ehdittiin sopivasti juosta Ikea ja Ideapark läpi, ja lapset pääsi toivomiinsa paikkoihin. Alunperin suunnitelmana oli mennä Koiramäkeen, mutta kun koko päivän satoi vettä, muutettiin me suunnitelmat lennosta ja mentiin ensin Ikean leikkipaikkaan (Minean toive!) ja siitä Fun parkkiin. Ideaparkissa ollaan lasten kanssa käyty monestikin, mutta Fun parkissa tämä oli ihan ensimmäinen kerta. En ole täysin varma tykkäsinkö vai en, olihan siellä muutamia tosi kivoja laitteita ja paikka oli monipuolinen, mutta laitteisiin pääsi vain tiettyinä kellonaikoina, ja loppujen lopuksi lapsetkaan ei jaksaneet tarkistella koko ajan kelloja, vaan viihtyivät ennemminkin Hop Lopin puolella. Fun parkista siis löytyy myös Hop lop pienemmässä mittakaavassa.

Kun on koko viikonloppu mennyt myöhään valvoessa ja aikaisin herätessä, jatkuvasti jotain touhutessa, on pelastavana elementtinä toiminut kahvi. Sanoin torstaina ihan ääneenkin, että kahvilla meidänkin avioliitto on selvinnyt monesta, ja niin se kyllä osittain varmasti onkin, vaikka sanoinkin sen pieni pilke silmäkulmassa. Itselleni kuitenkin oli pienlapsiaikana kaikkein tärkeintä vertaistukea se ymmärrys, jota jaettiin ystävien kanssa kahden kesken kahvipöydässä, enkä voi sanoa ettenkö nykyäänkin nauttisi siitä, kun voi hyvällä syyllä leipoa vähän mutakakkua ja jakaa sen jonkun kanssa samalla päivän kuulumisia läpikäyden. Luin aika pysäyttävän artikkelin pienten lasten äitien väsymyksestä, etenkin siitä kuinka peruuttamattomiin tekoihin se voi johtaa ellei äidit saa riittävästi apua, ja mietin että miksen tuossa voisi ihan hyvin olla minäkin, jos ympärilläni ei olisi aina ollut niin hyvää joukkoa ymmärtäviä ihmisiä. Aina löytyy joku, jonka kanssa jakaa pulla tai keksi, jos jutustelulle on tarvetta, ja se jos mikä parantaa maailmaa.

Joskus olen miettinyt, kuinka harmi on ettei miehillä ole samanlaista tapaa istua kahvin ääreen silloin kun joku painaa mielessä, tai päinvastoin, kun asiat on hyvin ja sen haluaa jakaa läheisten kanssa. Jos meikäläinen asuisi ihan kaupungin keskustassa, aloittaisin jokaisen aamuni yhdellä take-away-kahvilla tai kutsuisin jonkun ystäväni pikatreffeille kahvilaan ennen lasten hakemista hoidosta. Ihan jo siitäkin syystä, että Jyväskylään juuri aukesi uusi kahvila, Espresso House, jonka kahvit ja tarjoilut oli sen verran taivaallisia, että koukuttumista on vaikea estää. Seuraavat kolme päivää on lasten viimeiset hoitopäivät ennen kesälomaa, joten taidan pitää loman alkamista hyvänä tekosyynä aloittaa tuleva viikko yhdellä energiaa antavalla kahvilahetkellä, tai miksei sitä voisi loman ajaksi ottaa jopa tavaksi!

Mä tykkään susta niin paljon, että en tunne ketään muuta, kuka on noin ihana. Rakastan sinua eniten.

Nämä sanat kannettiin tänään aamulla itsetehdyn kortin muodossa sänkyyni, halausten ja suukkojen saattelemana. Mietin hetken aikaa, kuinka voisin koskaan riittävästi ilmaista sitä, kuinka suurta oma rakkauteni lapsiani kohtaan on, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan ajatella sitä, vaan rakkautta ja onnea on joka hetkessä. Joskus pinna palaa liiankin herkästi, aina ei jaksaisi kymmenettä kertaa lukea samaa iltasatua tai taistella nukkumaanmenosta, väsyneenä sitä vain toivoo että lapset leikkisivät keskenään ja aika ajoin kaipaa omaa aikaa. Tärkein tehtäväni kuitenkin on olla äiti, sellainen joka rakastaa ja on läsnä. Noille kahdelle pienelle ihmisenalulle me vanhemmat olemme kaikki kaikessa, ja se on se syy, miksi niin kovasti tahtoisin olla hyvä äiti, en pelkästään riittävän hyvä. Toivon, että äitinä olemisen onni ja kiitollisuus muistuu mieleeni ihan joka päivä, sillä oikeastihan millään muulla ei ole niin väliä, kunhan minulla on perheeni.