Koko eilisen aamupäivän vietin lasten kanssa Piian luona, juteltiin, lapset leikki ja nautittiin herkuista. Ollaan koitettu sopia treffejä jo jonkin aikaa, mutta perusarki on siitä kumma, että se menee hirveällä vauhdilla eteenpäin ja minkään vähänkään normaalista poikkeavan sopiminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta. Toisaalta se on aika harmi, koska juurikin ne erityisemmät päivät on niitä, joista saa energiaa ja iloa seuraaviinkin päiviin – tai ainakin itse huomaan haukottelevani vähintään kaksi kertaa enemmän, jos ulkoilun sijaan ollaan vietetty aamu kotona tai koko päivänä ei olla nähty ketään muita kuin kännykän ruudulta snäpin vakioseurattavia. Nooan yöunet kun on mitä on, täytyy välillä päivän tekemiset suunnitella senkin mukaan, milloin Nooa nukkuu päiväunia ja mä pystyn ottamaan vähän rennommin. Minean alkaessa joskus päälle puolivuotiaana nukkua yli tunnin päiväunia, en suostunut liikkumaan oikein mihinkäään sinä aikana vaan nukuin samalla itsekin tai vaihtoehtoisesti istuin kaikessa rauhassa juomassa teetä ja syömässä herkkuja. Jokainen äiti sen tietää, kuinka maaginen hetki tuo päikkäriaika on!

Piia oli nähnyt meidän takia ihan liikaa vaivaa laittamalla lounasta ja leipomalla suklaakakkua. Saatiin syödä superhyvää kookosmaitoon tehtyä kasvissosekeittoa ja Sunnuntain gluteenittomien jauhojen pussinkyljestä löytyvällä ohjeella leivottua kakkua, joka ihan oikeasti oli hyvää ja kuohkeaa. Piian gluteeniton ja mun tänhetkinen maidoton on aika hankala yhdistelmä ruoan suhteen, mutta tämä kakku maistui meille kaikille. Samaa pohjaa voisi loistavasti käyttää esim täytekakussa tai varioida päällisen suhteen. Mokkapalojen kuorrute, päällinen tuotejuustosta tai ihan vaan pelkkää sulatettua suklaata – kaikki sopisi varmasti. Meillä oli kakun lisukkeena mansikkamelbaa ja kaurakermaa, niinkin hyvä yhdistelmä että taisin syödä kolme palaa, huuups!!

Kyllä niillä sisustusbloggaajillakin joskus on tavarat ”väärissä paikoissa” 😀 Överivärikäs muovihärpäke ei välttämättä ole ihan Piian sisustusmaun mukainen, mutta lapset tuntuu tykkäävän ihan eniten just niistä rumimmista tai ärsyttävimmistä leluista, ainakin meillä on aina mennyt niin. Ajatuksena pelkillä puupalikoilla leikkivä lapsi olisi hyvinkin sisustukseen sopiva, mutta yhtäkään lasta en taida olla tavannut, joka ei innostuisi niistä vanhempien painajaisleluista, kuten muovisista samaa tunnaria uudelleen ja uudelleen soittavista vauvaleluista.

Minea on aina ihan innoissaan menossa leikkimään Piian tytön kanssa, joka on noin neljä vuotta Mineaa vanhempi. Kaikki tuttujen isommat tytöt on Minealle vähän kuin esikuvia, ja aika monet jutut tyttö tekee isompien perässä. Harmi, ettei sama tepsi äitin kanssa, vaan ennemminkin päinvastoin kielloistakin huolimatta joka päivä Minea keksii asioita, joista täytyy alkaa taistelemaan. Joskus se voi olla väärän väriset sukat, väärä viikonpäivä herätessä tai väärä lusikka aamupalalla, josta väännetään, mutta onneksi kiukut loppuukin ihan yhtä yllättäen kuin alkavatkin. Uhmailu voi varmaan hyvin liittyä vielä tässä vaiheessa Nooan syntymään, sillä ekojen kuukausien kuherteluaika on nyt viimeistään ohi, ja Minea on varmaan tajunnut, että Nooa on ihan oikeasti tullut jäädäkseen.

Piian koti ja talon tarina raksaprojektista lähtien esitellään uusimmassa Avotakassa, joten käykäähän lukemassa. Tässä kodissa ihaninta musta on se, että Piialla on varmasti eniten tavaraa esillä mitä ehkä kenelläkään tutullani, ja siltikin kodin yleisvaikutelma on ihanan harmooninen ja rauhallinen. Jokaikinen tavara on omalla määrätyllä paikallaan, ja huomaa että perhe on asunut talossa jo muutaman vuoden, kun Piia on ehtinyt hioa yksityiskohdat viimeisen päälle. Innokkaan käsityöläisen omatekemiä tavaroita löytyy joka huoneesta, ja aina on joku pieni projekti meneillään ja uusin neulostyö olohuoneessa keskeneräisenä. Mitenhän sitä itse löytäisi samanlaisen tasapainoisen tilan sisustukseen vai onko se salaisuus siinä että rönsyillä saa, kunhan tyyli pysyy samana joka huoneessa. Toisaalta, joillain sitä silmää vaan on enemmän kuin toisilla, ja parasta on että jokaisen oma tyyli näkyy niin selkeästi sisustuksessa. Oletteko muuten muut huomanneet, että yleensä naisilla pukeutuminen noudattaa samaa tyyliä sisustuksen kanssa?

Törmäsin tänään Iltalehden artikkeliin, jossa esiteltiin eräs vähävarainen suomalainen perhe. Perheessä on äiti, isi, neljä lasta ja kaksi koiraa. Millaista kuvittelette suomalaisen köyhyyden olevan? Pakolaiskeskustelujen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, kuinka meidän tulisi ihan ensin auttaa hädässä olevia täällä omassa maassamme ja sitten vasta muita, jos nyt omiltamme sattuu jäämään yli. Ellei Suomella mene hyvin, ei meillä kyllä ole varaa auttaa ketään muutakaan tai kohta huomaamme olevamme samassa jamassa kuin ne maat, joita vasta autoimme. Eihän sellainen peli vetele, sanoo perussuomalainen!

Niin, se suomalainen köyhyys. Perheenäiti kertoi Iltalehdessä, että pahimmillaan ruokaostokset on saatava 20 eurolla viikossa. Ajatelkaapa itse, mitä sillä rahalla saisitte, kyllä tulisi hätä. Ei tarvitse kaupasta paljon muuta hakea kuin perunaa ja sianlihaa, leipä täytyy tehdä itse ja maidon sijasta juodaan vettä. Tai niin sitä ainakin kuvittelisi, jos miettii että itsellä kauppaan hurahtaa viikottain lähemmäs pari sataa euroa nelihenkisenä perheenä. Liikuttuneena ja hyväosaisena istuin siinä ja ajattelin, kuinka rankkaa tuollakin perheellä on, ei rahaa ruokaan ja kaksi neljästä lapsesta vielä kehitysvammaisia. Sitten luin tekstiä eteenpäin. Perheen isä on työtön, äiti omaishoitaja lapsilleen, joten perheen koko kuukausitulo koostuu erilaisista valtion tuista. Isällä oli ollut työpaikka vielä perheen asuessa Helsingissä, mutta sieltä muutettiin pois, miksikö – sitä ei artikkelissa kerrota. Jos artikkelia vielä lukee eteenpäin, käy ilmi että perheelle jää kuussa 2800€ käteen asumismenojen jälkeen. Siis anteeksi mitä?! 2800 euroa asumismenojen jälkeen ja jutun kirjoittajan mukaan se on vähävaraisuutta – sitäkö nykyajan hätä muka on! Työssäkäyvälle pariskunnalle tämä tarkoittaisi päälle 6000 euron yhteistuloja. Eikä siinä mitään, mutta artikkelissa esitellylle perheellä tämä summa tulee tilille joka kuukausi, vaikka toinen vanhemmista on työtön.

On vähän hassua, että me suomalaiset olemme kovin kärkkäästi arvostelemassa sitä, kuinka mamut tulee ja vie meiltä työpaikat, naiset ja rahatkin valtiolta, kun se kuitenkin vaikuttaisi siltä, että sen osaavat ihan suomalaiset itsekin. Työpaikat ehkä jätetään suosiolla muille, koska miksipä kaikkien sinne töihin tarvitsisikaan mennä, kun meillä on tämä toimiva systeemi nimeltä työttömyysturva – turva, jota osa meistä osaa taitavasti käyttää hyväkseen. Voihan sitä vaikka ajatella niinkin, että meillä on yhtenä vaihtoehtona työpaikka nimeltä valtio, joillekin se tarjoaa ikuiset lomat lähes kolmen tonnin kuukausipalkalla. Mihin osoitteeseen työhakemuksen voi lähettää? Olisin nimittäin valmis jäämään kotiin lasten kanssa vähän pidemmäksikin aikaa!

Omaishoitajana Iltalehden perheen äiti ansaitsee kaiken tuen ja rahan, jota pystymme perheelle tarjoamaan, mutta entäs kyseisen perheen 200 euron puhelinlaskut, kaksi koiraa ja niiden hoitokulut – samaan aikaan äiti kertoo seisovansa viikottain ruokajonossa ruokakassillisen perässä. Ollaanko me niin totuttu tiettyyn elintasoon ja tiettyihin ”ylellisyyksiin” että vähävarainen tarkoittaa nykyään normaalituloista perhettä? En tiedä, mitä ihmiset nykyään olettavat elämän olevan, mutta esimerkkinä kerrottakoon, että itse olen päässyt yli 3000 euron tuloihin opiskelemalla ensin yliopistossa useamman vuoden. Silti seuraan sivusta joidenkin opiskelijaystävieni elämää ja sitä kuinka he edelleen kamppailevat työnsaannin kanssa, joten edes hyvä koulutuspohja ei ole tae hyvistä tuloista tai edes siitä, että olisi vakituinen työpaikka. Tämä suhteutettuna siihen, että kuusihenkinen perhe 2800 euron käteen jäävällä osuudella katsotaan vähävaraiseksi, tuntuu aavistuksen hullunkuriselta. Tekisi mieli todeta, että Suomi on uusi luvattu maa, jos tämä Iltalehden esittelemä todellisuus on vähävaraisen elämää, mutta jotenkin kummasti luulen, ettei tässä ole ihan koko totuus? Ja tiedättekö mikä ärsyttää eniten? Se että tässä käy vielä samalla tavalla kuin mamu-keskustelussa ja jotkin yksittäiset poikkeustapaukset vie huomion kokonaiskuvasta ja todellisesta ongelmasta. Suomesta (ja naailmalta) kun varmaan vielä löytyy niitä ihan oikeasti vähävaraisia, joita me kaikki voimme auttaa esim Hopen, Punaisen Ristin, Planin ja Kirkon avun kautta.

Vaikka täällä jo mielellään otettaisi Minea takaisin kotiin, täytyy silti sanoa että arki vauva kanssa tuntuu omalla tavallaan ihanan helpolta. Ei ole pakko olla heti aamusta puistossa jos ei huvita, lounaan voi syödä vasta kello kolmelta, netflixiä voi vilkuilla samalla kun löhöilee leikkimatolla, karkkia saa syödä pitkin päivää ja päväunet voi ottaa silloin kun vauvakin! Meillä nämä Minean yökyläilyt on tosi harvassa, ja kun sukulaisia ei asu lähelläkään Jyväskylää, ei tyttö ole kerhoa lukuunottamatta muutenkaan ikinä hoidossa. En itse asiassa edes muista, milloin me oltaisi Nikon kanssa tehty kahdestaan jotain, käyty syömässä tai elokuvissa, eikä sitä oikein osaa kaivatakaan kun on niin tottunut ajatukseen, ettei niin tapahdu kuitenkaan. Välillä kuuntelen jopa vähän huvittuneena, kuinka ystävät tuskastelee treffiajan puutetta, koska todellisuudessa kaikki tuttumme puuhastelee enemmän pariskuntana kuin me koko Minean elinaikana. Kyllä senkin aika vielä tulee, ehkä sitten kun molemmat lapset on riittävän isoja menemään yökylään, tai miksei joskus voisi itsekin lähteä pienelle kaupunkilomalle.

Eilisen väsymyksen jälkeen mä olen kyllä toden teolla nauttinut tästä päivästä, kun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Aamu meni pitkän kaavan mukaan, otin Nooan kanssa aamupäikkärit, syötiin ja lähdettiin käymään pihalla. Oon saanut katsoa Netflixistä sarjaa, johon koukutuin niin että koko tuotantokausi on pakko katsoa alusta loppuun. Hain lähikaupasta pullan ja söin sen hyvällä omatunnolla, välittämättä siitä että vaaka näyttää edelleen ihan samaa lukemaa kuin 8 viikkoa sitten hyvinvointivalmennuksen alkaessa. Aamupäivästä innostuin snäppäämään ihan lian paljon, selasin instaa, sähköposteja, katselin läppäriltä kuvakansioita ja ihmettelin iltalehden järjettömiä ”uutis”aiheita. Nauroin, kun joku lähetti mulle snäpin ja sanoi että on ihana seurata meidän tavallista arkea ja nähdä että ihan normityyppejä me bloggaajatkin ollaan! Todellakin, täällä ei kirjoittele mikään supermutsi vaan ennemminkin helposti laiskistuva, väsynyt ja arkisten juttujen kanssa puuhaileva äiti kotihousuissaan. Hyvän kuvan realismista antaa se, että illalla tein Nooalle huomisen soseita valmiiksi ja epähuomiossa kiinnitin Bamixin terää töpseli seinässä. Ennen kuin tajusinkaan hurahti terä pari kertaa viiltäen peukun ja keskisormen verille, ja loppuilta on mennyt vasenkätiseksi opetellessa.

Tunnustan, että on moniakin asioita, joissa mulla olisi äitinä parantamisen varaa. Yksi niistä on some ja kännykkä. Mitä enemmän sovelluksia puhelimesta löytyy ja mitä enemmän olen bloggaajana esillä somessa, sitä vähemmän olen arjessa läsnä. Vaikka blogi ei veisikään aikaa lapsilta, niin kaikki muu siihen liittyvä vie, ja puhelinta tulee huomaamatta selailtua myös silloin kun leikin lasten kanssa. Tarkistan sähköposteja, nappailen kuvia instaan, juttelen snäpissä tai keskustelen ystävien kanssa whattsappissa – pitkin päivää teen asioita, joissa kaikissa on puhelin jollain tapaa mukana. Yks ystäväni sanoi ladanneensa puhelimeensa sovelluksen, joka laskee tunnit ja minuutit, jotka olet viettänyt puhelimen ääressä, mutta en suoraan sanottuna edes tiedä haluanko itse kuulla totuutta. Toisaalta kyllä, luen ”lehteni” nykyään padilla, enkä näe siinä mitään eroa, istunko aamupalalla sanomalehden vai padin kanssa, mutta silti – täytyisi pitää somettomat tunnit silloin, kun lapset on hereillä ja leikkiseuraa vaille.

Ihan yhtä lailla on Minea oppinut vaatimaan padi-aikaa itselleen, varsinkin nyt viimeisten parin kuukauden aikana kun mun väsymys on selkeästi lisääntynyt ja joskus nukun aamulla Nooan kanssa päiväunia. On pakko keksiä Minealle siksi aikaa tekemistä, ja useimmiten se puolituntinen menee padia katsoessa. Onneksi näitä päiviä on harvoin, mutta myös muissa tilanteissa kuten ruoanlaiton aikana annan joskus padin Minealle viihdykkeeksi. Vähänkin pidemmillä automatkoilla Minea saa myöskin katsoa mun puhelimesta piirrettyä tai kuunnella musiikkia, joten ruutuaikaa voi kertyä päivälle jonkun verran ihan ilman pikku kakkostakin. Olen järkeillyt tätä tilannetta niin että se on vain väliaikaista ja ”pakollista” niin kauan kunnes mä lopetan yöimetykset ja saan nukuttua yöt paremmin tai saan arkeen paremman balanssin niin että kaikki someaika keskittyy itselläni Minean kerhopäiviin.

Kiireisinä päivinä havahdun vasta illemmalla huomaamaan, että sinä päivänä on Minean kanssa tullut leikittyä lähes luvattoman vähän. Yleensä kun saan kotihommat tehtyä, lapset syötettyä ja pöydät siivottua, puistoiltua, aloitamme touhuamaan jotain kunnes Nooaa väsyttääkin taas ja saan lähteä nukutushommiin. Kaikki pukemiset, siivoamiset, vaipanvaihdot ym vie huomaamatta niin paljon aikaa, ettei tietokonetta tule onneksi edes mieleenkään avata päivän aikana, mutta samaan aikaan on harmi että pelkkä arjen pyörittäminen on niin kuluttavaa, että muu aika jää suht vähäiseksi useimpina päivinä. Joskus kyllä mietin sitäkin, siivoanko, leivonko ja stressaanko ulkoisista seikoista liikaa, mutta tuntuu vaikealta uskoa että sotkuisten kotien äitit leikkisi tuplasti enemmän lastensa kanssa. Vai leikkiikö, mistä mä tiedän kun en kenenkään muun arkea ole seuraamassa! Omastani tiedän vain sen, että ruokaa on tehtävä joka päivä ja oma pää pysyy paremmin kasassa jos kotona on siistiä ja tavarat omilla paikoillaan. Mutta kertokaahan mulle, mitkä on ne teidän huonoimmat äitihetket ja onko sitä aikaa vaikka muille jakaa, jos unohtaa kaikki velvollisuudet?

Kertun sähköpostiin kilahti eilen viesti, että Lindexillä olisi tänään vip-ilta ja kaikki tuotteet alessa. Kerttu ehdotti josko mekin repästäisi ja lähdettäisi lapsilla tai ilman käymään ensin rentouttavasti kahvilla ja sitten pyörähtämässä Lindexillä katsomassa löytyisikö mitään kivaa. Olin tietenkin heti innolla mukana, vaikka tarkemmin ajateltuna nämä torstain aikataulut on meille aika mahdottomia, kun on Minean jumppa ja Nikon koris melkein yhtä aikaa. En ole vielä tähänkään ikään mennessä oppinut kieltäytymään mistään kivasta, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana jo muutenkin. Mutta hei, miettikäähän nyt, ihana rentouttava hetki ystävän kanssa kaiken kiireen keskellä – eikö se ole just sitä, mitä silloin kipeimmin kaipaa, kun tehtävälista painaa mielessä?

Mä pyysin Nikoa tulemaan töistä vähän aiemmin tänään, että saatiin aikataulut hyvin sumplittua osumaan Kertun kanssa yksiin. Sovittiin treffit kaupungille niin että ehtisin vielä hakea Minean ja naapurin pojan temppujumpasta, ja kaikki tuntui loksahtelevan paikoilleen, niin aikataulut kuin päivän tekemisetkin. Ajelin kohti kaupunkia, kun Kerttu laittoi viestiä, että nyt levisi homma käsiin, siivoojan aikataulut ei pidä, lapsenvahti on myöhässä ja vielä pitäisi ruokkia vauva, vaihtaa vaatteet ja meikata. Ei kuitenkaan tullut mieleenkään luovuttaa, vaan Kerttu tuli ennätysvauhdissa (about vartissa?!) kaupunkiin, ja päästiin Wilhelmiinaan tilaamaan kahvit ja kakut. Wilhelmiina on muuten yksi mun lempparikahviloista Jyväskylässä, ja melkein aina tuleekin mentyä joko sinne tai Miriamsiin jos haluaa loistavaa juustokakkua tai muuta herkkua. Pitäkää paikka mielessä, jos tännepäin satutte!

Vähän meitä nauratti koko ajatus rennosta, kiireettömästä kahvihetkestä, kun aikataulumuutosten takia mulle jäi lopulta vajaa tunti aikaa istuskella kahvilla ja tsekata Lindexin valikoima. Olisi varmaan pitänyt jo siinä vaiheessa arvata, ettei se ihan tähän jää, vaan ennen kuin ehdittiin kunnolla edes istua oli Kertulla kahvit sylissä ja koko pöytä ja lattia lainehti kahvia ja kermavaahtoa. Eipä siinä muuta kuin tarjoilija siivoamaan meidän avuksi, ja loppuajan Kerttu käveli pitkin kaupunkia suklaakahvit märällä mekollaan. Mä en tietenkään voinut muuta kuin snäpätä ja nauraa vieressä koko touhulle, se oli jotenkin niin koominen ajatus, että homma oikeasti menisi niin, että yhtäkkiä hyppäisit kotoa kaiken sen kaaoksen keskeltä kaupungille kahvittelemaan seesteisesti ja rupattelemaan ystävän kanssa niitä näitä. Mä luulen, että meidän lähtökohdilla oli ihme, että selvittiin näinkin vähillä sähellyksillä vai mitä sanot Kerttu, menikö kaikki ihan putkeen?