Päättäväisyydellä

Päättäväisyyttä todella tällä viikolla tarvitaan, siihen nimittäin että löydän jostain intoa poistua kotoa tuohon järkyttävään lumipyryyn, joka ulkona on tänään pauhannut. Olette varmasti kuulleet puhetta säästä jo kyllästymiseen asti, mutta pakko siltikin todeta vielä, että itseäni masentaa todella se, että toivo keväästä on ainakin hetkeksi menetetty. Koen keväisin voimakkainta väsymystä vuodenaikoihin liittyen, ja nyt hieman jännittää, alkaako kaikki alusta jälleen kun nämä lumet sulavat.

Väsymystä vastaan taistellakseni olen edelleen pitänyt yllä säännöllistä rytmiä kuntosalilla käymisessä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen siirryin neljästä kolmeen treenikertaan viikossa, ja se on ollut nyt juuri sopiva tahti. Ilman Nikon tukea minun ei olisi mahdollista käyttää noin kuutta tuntia viikossa urheilemiseen, mutta onneksi siihen on mahdollisuus ja itseä treenit ei ole kyllästyttänyt vielä kertaakaan. Ennemminkin päinvastoin, voisin käydä salilla vielä useamminkin.

Joskus minulta on kysytty, miten itseä saa tsempattua treenaamaan ja noudattamaan terveellisempää ruokavaliota silloin, kun arki käy raskaaksi ja elämä pienten lasten kanssa tuntuu kaatuvan päälle. Tähän on yksi hyvin yksinkertainen vastaus ja se on motivaatio! Kun motivaatio on kunnossa, jaksaa tavoitteen pitää mielessä huonompinakin hetkinä. Jos tavoite on pidempiaikainen, tulee repsahduksia takuuvarmasti, mutta motivaatio on se, jonka voimalla on jälleen helppo palata takaisin ruotuun. Noin puolentoista kuukauden ajan olin hyvin tiukalla ruokavaliolla ja noudatin laajempaa treeniohjelmaa, mutta nyt olen parin kuukauden ajan herkutellut viikonloppuisin maltillisesti ja muina aikoina ottanut pahan paikan tullen esim lakritsitaateleita tai sokeroimatonta maapähkinävoita. Tarkoitukseni kun ei ole enää niinkään kieltää itseltäni mitään, vaan löytää loppuelämän tasapainoinen ruokavalio, jossa sokeriherkut korvataan pääasiassa hieman terveellisemmillä vaihtoehdoilla.

Yleensä olen luonteeltani melko päättäväinen ja minun on vaikea luovuttaa, jos olen jotain aloittanut. Kuitenkin tämä elämäntapamuutos on antanut odottaa itseään lähes pari vuotta, koska kuvittelin sen vievän enemmän aikaa. Jos joku olisi sanonut vuosi sitten, että jo kuukaudessa voin saavuttaa sellaisia tuloksia, joiden avulla saavuttaa ja ylläpitää motivaatio kokonaisvaltaisempaan muutokseen, olisin aloittanut heti. Nyt ymmärrän, että avainasemassa on treenin ja ruoan yhdistelmä, en nimittäin olisi koskaan voinut entisellä ruokavaliollani saada tulosta näin näkyvästi ja näin nopeasti.

Muutama ystäväni on myös nyt innostunut lähtemään mukaan samalle matkalle, ja jos minulta kysyttäisi neuvoa aloittamiseen, sanoisin että kannattaa etsiä netistä itselle sopiva kuukauden mittainen tehokas starttiohjelma. Jos heti aluksi lähtee tavoittelemaan pitkäaikaista muutosta, tulee motivaation kanssa varmasti ongelmia. Parasta on se, kun treenaamisen tulokset näkyy nopeasti ja omasta tekemisestään voi heti alusta alkaen olla ylpeä.

Luonnollisempi on parempi

Luonnollisempi on parempi, niin ruokavalion suhteen kuin melkeinpä minkä tahansa muunkin. Olen aiemmin ollut hieman huono pitämään huolta itsestäni, mikä johtuu varmaan ihan pelkästään vain siitä, ettei kropan kanssa ole koskaan ollut mitään ongelmaa. Kuten kerroin aiemminkin, minun on ollut todella vaikea motivoitua vähentämään sokerin määrää ruokavaliossani tai vielä vaikeampaa on ollut yrittää muistaa säännöllinen ihon kunnossa pitäminen, kun näppylöitä tai epäpuhtauksia ei muutenkaan ole ollut kuin muutamia hassuja koko aikuisiällä.

Hassusti sitä kuitenkin iän myötä ja ymmärryksen lisääntyessä alkaa keksimään uusia asioita, joihin arjessa voisi kiinnittää enemmän huomiota. Paremmat valinnat ekologisuuden näkökulmasta, terveellisemmät elintavat ja säännöllisempi unirytmi – tämä on se kolmikko, johon itse olen nyt pyrkinyt panostamaan. Parhaiten olen varmastikin onnistunut elintapojen muuttamisessa kun taas unien suhteen tilanne on selkeästi huonoin. Useimpina öinä saan nukuttua lähes kahdeksan tuntia, mutta ihan yhtä usein tulee myös niitä iltoja, jolloin valvon hyvinkin pitkälle yli puolen yön.

Uusin innostuksen aiheeni on luonnonkosmetiikka, jolla olen yrittänyt vähitellen korvata perinteiset markettituotteet. Yleensä ongelma on se, että ilman minkäänlaisia suosituksia on hankalaa lähteä yksitellen kokeilemaan erilaisia tuotteita, varsinkin kun moniakaan ekologisia tuotemerkkejä ei vielä myydä lähikaupoissa. Tästä syystä oma taktiikkani on ainakin tähän saakka ollut bongata mahdollisimman monipuolisesti tuotetestailuja blogeista ja instasta ja hommata hyväksi todettuja tuotteita myös omaan meikkipussiini. Näissäkin kuvissa näkyvät Evolven Miracle facial oil -tipat on juuri tällaisten suosittelujen tuloksena hankitut.*

Koska kokeiluni luonnonkosmetiikan kanssa on vielä suhteellisen uusia, ei minulla valitettavasti vielä ole listata teille omia luottotuotteitani. Atopikin* tuotteet vaikuttavat hyviltä ja niiden pakkauksetkin ovat niin kauniita, että ne voi huoletta unohtaa esille pitkin kylpyhuonetta. Mia Höytyn tuotteita olen testaillut pidempään enkä niistä osaa enää luopua, vähän samalta vaikuttaa myös nämä ihanat Zuiin* aurinkotuotteet. Ja auringosta puheen ollen, Biosoliksen ekologiset aurinkorasvat kuuluvat nykyäänkin meillä kesän perustuotteisiin.

Jos teillä on vinkata ekologisesta kosmetiikasta, niin jakakaa ihmeessä omia lemppareitanne kommenteissa! Itselläni olisi etenkin etsinnässä suihkutuotteita eli shampoot, hoitoaineet ja vartalon pesuaineet ja kuorinnat.

*tuote saatu

Sopivan rytmin harjoittelua

No morjens taas ikuisuuden jälkeen! Blogi oli tässä hetken kiinnikin, kun olin vahingossa sählännyt jotain domainin jatkon kanssa eikä viikonloppuisin tietenkään mikään selvittelyä vaativa asia etene. Yksi postaus viime viikon loppupuolelta hävisi samalla taivaan tuuliin, eikä asia enää olisikaan ollut niin kovin ajankohtainen – minulle käy välillä useinkin niin, että aiheet ehtivät vanhentua ennen kuin ne pääsevät blogin julkaisuihin saakka.

Lomakin ehti mennä, ja vaikka kuinka vaikealta töiden aloittaminen taas sen jälkeen tuntuikaan, ei siihen kuitenkaan mennyt kuin päivä tai pari ja arkirutiinit oli jälleen vieneet mukanaan. Minealla kun on kolme kertaa viikossa voimistelua, niin kuskaamiset vievät väkisinkin oman osansa iltapäivistä eikä siinä kovin useinkaan ehdi jäädä miettimään viikon kulkua sen ihmeemmin. Olen yrittänyt saada omat salitreenit sopimaan kaiken muun menemisen sekaan ja ainakin toistaiseksi se on onnistunut yllättävänkin hyvin. Kolme puolentoista tunnin treeniä viikossa tuntuu tällä hetkellä juuri sopivalta itselleni.

Treenaamisen aloitettua olen huomannut olevani niin paljon onnellisempi siinä mielessä, että enää en moiti itseäni ajatuksella ”pitäisi”. Se palkitsee, kun vihdoin kaiken jossittelun ja sittenkun-voivottelun jälkeen on saanut otettua itseä kunnolla niskasta kiinni, ja vielä paremmalta tuntuu se, että tämä kuntokuuri ei tunnu väliaikaiselta vaan ennemminkin elämänmuutokselta. Kaikki alkoi ajatuksesta haastaa itseä kuukauden ajaksi sokerilakkoon ja salitreenaamiseen, jotta keväällä olisi helpompi aloittaa juokseminen, mutta vähitellen kun tuloksia on alkanut näkyä, en voisikaan enää palata siihen pisteeseen, josta lähdin liikkeelle.

Enää sokerilakkoni ei ole täysin ehdoton, vaan hyvästä syystä saan syödä herkkujakin. Olen kuitenkin jo useaan otteeseen ehtinyt todeta, että totaalinen sokerilakko oli paljon helpompi säilyttää kuin pohtia joka tilanteessa erikseen, ottaako herkkuja vai ei. Ehkä itselleni sopiva rytmi vielä sieltä löytyy, nyt vain tuntuu erityisen vaikealta rajata syömistä kun selkeää linjaa ei enää ole.

Onko kukaan muu teistä kuntoillut tavoitteellisemmin näin alkuvuodesta? Ja kiinnostaisiko teitä lukea enemmän salitreeneistäni tai jostain muusta aiheeseen liittyvästä?

Uusi minä?

En kuvitellut olevani niitä ihmisiä, jotka lupaavat uuden vuoden tienoilla parantaa elintapansa, laihtua, jättää herkut ja aloittaa tipattoman. Ehdottomuus ei yleensä kuulu sanavarastooni, mutta kuinka sitten on mahdollista että yhtäkkiä löydän itseni totaalisesta sokerilakosta ja treenaamasta salilta useamman kerran viikossa? Luulen että selitys on siinä, että taisin vain yksinkertaisesti kyllästyä omaan peilikuvaani ja etenkin siihen ajatukseen, että joskus vielä olen takaisin niissä mitoissa, joissa olin pari vuotta sitten.

En ole koskaan ajatellut olevani ylipainoinen, mutta kuitenkaan en ihan täysin ole viihtynyt tässä nykyisessä kropassanikaan. Ihanteeni olisi olla hoikka ja samalla aavistuksen urheilullinen, isoin muutos on kuitenkin ehkä tapahtunut pään sisällä sitä mukaa kun liikkuminen on vähentynyt. Aktiivisena ihmisenä saan virtaa arkeen ja tyytyväisen mielen jo pelkästään siitä tunteesta, että teen oman hyvinvointini eteen joka viikko jotain fyysistä – samaa osoittavat jo masennustilastotkin, urheileva ihminen kun masentuu harvemmin. Toinen syy tyytymättömyyteen itselläni on ollut se, että herkkujen syönti karkasi niin pahasti käsistä, että söin herkkuja vaikka aina ei niin kovasti edes tehnyt mieli.

Olen aiemminkin ollut sokerilakossa, jopa kahteen kertaan, ja suurin voitto lakon jälkeen oli se, ettei herkkuja enää tullut syötyä yhtä pakonomaisesti ja säännöllisesti. Tälläkin kertaa tavoitteeni on se, että herkuttelu silloin tällöin riittäisi eikä aina tarvitsisi syödä niin paljon kuin mitä mieli tekisi. Muutenkin olen pyrkinyt säännöllistämään ruokarytmiäni, sillä useimmiten en syö kuin kahteen tai kolmeen otteeseen koko päivän aikana, muut ateriat olen korvannut herkuilla.

Miten lähdin muutoksen kanssa sitten liikkeelle? Tiesin jo ennestään, ettei minusta olisi vähentämään herkuttelua, koska silloin antaisin itselleni mahdollisuuden huijata. Jo ensimmäisellä viikolla olisin uskotellut itselleni, että nyt voin vielä syödä vähän tätä kakkua ja sitten heti ensi viikolla syön hieman vähemmän. Ja muutaman viikon päästä olisin ollut ihan samassa pisteessä kuin aloittaessani. Ainoastaan totaalinen kieltäytyminen toimisi omalla kohdallani, sen olen todennut jo useaan kertaan nyt tässä lakon aikanakin.

Nyt takana on neljä viikkoa ruokavalion noudattamista ja vajaa kolme viikkoa salitreenejä (ostin netistä näihin ohjelmat itselleni). Sokerilakkoa on ollut yllättävän helppo nodattaa ja salitreenitkin ovat tuntuneet huippukivoilta. Ohjelmaani kuuluu neljä salipäivää viikossa sekä siihen päälle kolme aerobista treeniä – usein yhdistän salin ja aerobisen niin että yhteensä salilla tulee vietettyä 2-3 tuntia. Tämä onkin se haastavin osa elämänmuutoksesta, sillä jatkuva treenaaminen on vaatinut muulta perheeltä valtavasti joustamista. Kovin kauaa en pystyisi ylläpitämään samanlaista treenimäärää, mutta ajattelin mennä ensin kuukauden tiiviimmällä treenaamisella ja siitä vähitellen siirtyä kahteen tai kolmeen treenipäivään viikossa.

Sokerittomuuden en ole huomannut vaikuttavan olooni tai jaksamiseeni millään tavalla, mutta kokonaisuus näyttää toimivan ainakin niin, että kaikki turvotus on poissa. Ylimääräiset nesteet on lähteneet liikkeelle, vatsa ei iltaisinkaan pömpötä ja vaikkei painossa ole juurikaan tapahtunut mitään, on kroppa selkeästi kiinteytynyt. Oma tavoitteeni on säilyttää motivaatio yhtä korkeana kevään loppuun saakka ja saada pidettyä herkuttelu mahdollisimman vähäisenä. Uskon, että siinä vaiheessa kun olen saavuttanut tavoitteeni, on motivaatio ylläpitää hyvää kuntoa ja parempia elintapoja helpompaa. Olin etukäteen päättänyt, että sokerilakkoni loppuu ystävänpäivään, mutta saapa nähdä, juuri nyt tuntuu siltä, ettei hyvin alkanutta lakkoa haluaisikaan katkaista ihan vielä.

Katse tulevaan?

Vanhat, parin vuoden takaiset valokuvat ovat viime aikoina tupsahdelleet jotenkin kummallisesti esiin eri yhteyksissä. Joko facebook nostaa vanhempia muistoja feediini tai haen jotain reseptiä tai vastaavaa omasta blogistani ja vahingossa törmään kuviin itsestäni ajalta ennen Nooaa ja muutama vuosi sitten. Lasten vanhat kuvat on erityisen ihanaa katseltavaa, mutta entäpä nuo omat sitten?

Jos jotain voin todeta kahdessa vuodessa tapahtuneen, niin olen vanhentunut enemmän kuin koskaan eläessäni, kuntoni on romahtanut ja painoni puolestaan kiivennyt siihen vastakkaiseen suuntaan pari astetta liikaa plussan puolelle. Naapuri laittoi eilen itsestään vanhan kuvan häämatkaltaan ja ihmetteli, mihin on kadonnut se tyyppi, joka kuvassa niin hoikkana ja pirteänä vilkuttelee aurinkorannalla. Parempi vaan kun ei enää katso noita vanhoja kuvia, vastasin ja tajusin, että niinhän se vaan on, se mikä on tapahtunut salakavalasti pikkuhiljaa, on aika karua kohdattavaa ennen ja jälkeen -kuvissa.

Nämä kuvat on ottanut ihana Mari. Ja juurikin joskus silloin pari vuotta sitten.

Toki moni ihanakin asia on vaikuttanut siihen, että nyt ollaan tässä jamassa missä ollaan, sillä lapset tuovat mukanaan valvottuja varmasti vielä tulevaisuudessakin. Loppu on kiinni omista valinnoista, eli siitä kuinka paljon liikkuu, nukkuu, syö ja panostaa itseensä. Jos on aina ollut lähes kaikissa näissä hieman huono, niin tuskin asia tulee ihan heti muuttumaan, ainakaan itsestään?

Parasta varmaan on hyväksyä, etten ole enää sama tyyppi kuin vaikka silloin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ehtii valvoa paljon, kahdessa vuodessa ehtii myös herkutella paljon. Vaikka joka kevät lupaan itselleni, että tästä keväästä tulee erilainen ja otan itseäni niskasta kiinni aloittamalla säännöllisen urheilemisen, niin joka kevät myös rikon lupaukseni. Jälleen tänäkin vuonna olen vakuuttunut siitä, että kyllä tämä tästä helpottaa ihan pian, mutta ketä yritän oikein huijata? Edelleen ensi viikolla ja ensi kuussakin naputtelen näitä blogitekstejäni puolenyön jälkeen, leivon vähintään kerran viikossa ja hoidan ihoani kerran puolessa vuodessa. Ja vaikka ihan tosissani haluaisin pystyä parempaan, niin kaikesta huolimatta en osaa olla itselleni yhtään vihainen – ehkäpä kuitenkin olen loppujen lopuksi vähän luovuttajaluonne, vaikken olisi koskaan uskonut niin toteavani.

Entäs teillä, lupauksia ja kesäksi kuntoon -projekteja vai ei?

Helppo syksy

Tänään ymmärsin että niinpä niin, tämä kulunut syksy on mennyt omalta osaltani aika tosi kivasti. Optimistina en osannut edes pelätä sairastelukierteitä, pitkäksi venyneitä öitä, jolloin töiden deadlinet painavat rankasti päälle tai läpsystä vaihtoja ovenraossa, kun molemmat Nikon kanssa juoksemme eri suuntiin. Kaikki tämä ehdittiin jo kokea viime vuonna, suurimmaksi osaksi vain sen takia, että oli raksaprojekti ja oli ensimmäinen hoitosyksy kahden lapsen äitinä. Nyt ei ole kuin tavallinen arki, arki jota on ehditty harjoitella jo vuoden ajan, ja jossa onneksi on kaksi läsnäolevaa vanhempaa. On aikaa lapsille, aikaa itselle ja aikaa perheelle. Olen myös saanut panostaa töissä, ja näiden osa-alueiden tasapainosta se helppous ja arjen onni onkin löytynyt.

Vaikka juuri nyt asiat sujuvatkin hyvin omalla painollaan, muistan viime vuodelta sen kamalan riittämättömyyden tunteen, joka sai hermot kiristymään aivan liian usein. Jälkikäteen on helppo todeta, että olisin palannut töihin vasta Nooan ollessa reilu 2-vuotias, jos olisin tiennyt, millainen selviytymisen vuosi viime työvuodesta lopulta tuli. Oikeastaan nyt tuntuu siltä kuin olisin palannut hoitovapaalta vasta tänä syksynä, koska edellinen vuosi ei ole pysynyt muistissa kovin selkeänä enkä kokenut olevani niin kauhean hyödyllinen tai tehokas töissäkään. Tein vain pakolliset asiat töissä, sairastelimme jonkun verran ja aina kotiin päästyäni olin niin väsyksissä, että turvauduin herkkuihin lasten katsoessa Pikku kakkosta keittiön seinän toisella puolella. Iltatyöt venyi aina liian pitkäksi, kun yritin tasapainotella päivätyön, blogin ja valokuvaamisen välillä.

Kesän aikana alkoi tummat silmänaluset vähitellen vaalentua, kun sain pidennettyä yöunia ja rästitehtävien lista lyheni lyhenemistään. Vaikka useinkin mietin, kuinka upeaa olisi osallistua valokuvauskursseille, hankkia jälleen studiotila ja alkaa valokuvaamaan lapsia ja perheitä, niin tiedän, että tämä on tähän elämäntilanteeseen paras ratkaisu – keskittyä niihin muutamaan asiaan täysillä, jotka ovat ykkösprioriteettejä heti terveyden ja perheen jälkeen. Kaikilla meillä on myös omat murheemme eikä kenenkään elämä ole pelkkästään sitä, mitä ulospäin näkyy, mutta piru vie, kuinka onnellinen olen siitä, että elämässäni tuntuisi juuri tällä hetkellä olevan edes jonkinlainen balanssi monenkin asian suhteen. Huomenna tilanne voi taas olla ihan toinen, joten parempi ottaa tästä tunteesta kaikki ilo irti nyt!

Mistä motivaatiota?

Olen tainnut aina olla luonteeltani vähän joko-tai-tyyppiä. Jos aloitan kirjan tai tv-sarjan, koukutun niin että se pitäisi kahlata kertaheitolla läpi. Joko syön kolme kakkupalaa tai en ollenkaan, ja ihan vasta viime aikoina olen opetellut nauttimaan rauhallisemmista juoksulenkeistä. Kun saan jonkin idean, alan toteuttamaan sitä heti, ja töiden jälkeen voin olla tekemättä yhtään mitään koko päivänä tai sitten saada aikaan tuhottoman paljon. Joko lähden kaveriporukalla yökerhoon ja tanssin aamuun asti tai jään kotiin ja skippaan istuskelun pikkupubissa. Monessa asiassa pyrin ennen täydellisyyteen ja kaikki sen alle oli ”perussettiä” eli ei mainitsemisen arvoista. Vaikka moni asia pätee edelleenkin, niin onneksi olen osannut hellittää oman vaatimustasoni suhteen – tai oikeastaan, sitä tuskin enää on olemassakaan.

Vuosi sitten kesällä päätin pitää reilu kuukauden mittaisen sokerittoman ajanjakson, jolloin jätin pois kaiken sokerin ja suurimmaksi osaksi hedelmätkin. Ajattelin testata itseäni, pystyisinkö olemaan ilman herkkuja ja vaikuttaisiko se olooni jollain tavalla. Olin myös aika tyytymätön painooni, koska se ei ole enää vähään aikaan ollut sitä, mitä edelliset 10 vuotta (raskauksia lukuunottamatta). Jälleen huomaan olevani samassa tilanteessa eli jotain olisi tehtävä, mutta suoraan sanottuna en tunnu löytävän minkäänlaista motivaatiota herkkujen vähentämiseen tai poisjättämiseen. En ole lihava, oloni on aina ollut hyvä, ihoni puhdas ja vatsan toiminta normaali, joten mikä ihme on se taikaisku, joka saa kaltaiseni herkuttelijan vähentämään sokerin määrää? Ainut, miksi edes harkitsen asiaa on se, että tiedän sokerin ja rasvan olevan huonoksi siitäkin huolimatta, ettei niiden vaikutukset ehkä näkyisi ihan normaalissa mittakaavassa ulospäin.

Toistaiseksi olen löytänyt herkuttelulle tasapainon juoksemisesta. Vielä kertaakaan (!) en ole lähtenyt lenkille vastentahtoisesti, ja naapuriporukalla pidempikin matka menee huomaamatta. Pahin takaisku kesän aikana minulle henkisesti onkin ollut ongelmat sääreni kanssa, sillä muutaman kuukauden ajan lenkkeilin hammasta purren kunnes tajusin vähentää nykyiseen kerran, kaksi viikossa. Kuitenkin kuten sanoin, kaltaiselleni joko-tai-ihmiselle jalkakivut ja niiden tuoma pakollinen liikunnan vähentäminen on tehnyt niin vaikeaa, että välillä olen lenkkeillyt kaikesta välittämättä ja jälkikäteen syönyt särkylääkettä. Viime kädessä alkoi toinenkin jalkani oirehtia, kun askelsin varoen kipeää säärtäni, ja siinä vaiheessa oli pakko antaa periksi.

Luulen, että minulla täytyy olla joku projekti kuitenkin koko ajan työn alla, ja nyt kun illat ei kulu juostessa, olen alkanut jälleen harkita sokerilakkoa tai ehkä herkkumäärän järkeistämistä. Se mitä tarvitsisin, on neuvoja siinä, millaisilla paremmilla ”herkuilla” korvata sokeri, niin että rasvan ja sitä myötä myös kaloreiden määrä vähenee. En näe järkeä sokerikakkujen korvaamisessa raakaherkuilla, ja voin myös sanoa, ettei viinirypäle tai banaani ole minulle jotain sellaista, jota osaisin syödä kahvipullan sijasta. Onko teillä heittää hyviä vinkkejä? Ihan vain siltä varalta, jos satun jostain ensin löytämään sen kadonneen motivaationi.