Jotenkin kummasti kaveripiiriini on sattunut todellinen vauvabuumi, kuusi ystävää on parhaillaan raskaana ja muutenkin tuntuu, että vauvauutisia tipahtelee puolituttujenkin somekanaviin vähän väliä. Ihan vasta ehdin todeta, että nyt alan olla jo siinä iässä, että kaveripiirissä on lapset tehty ja seuraavana vuorossa on työpaikan vaihdot, avioerot ja sairaudet sun muut vaivat, mutta eipä mitään, ihanaa että saadaan ympärille vauva-arkea! Yllättävän usein vastailen itsekin kysymykseen siitä, onko meidän lapsiluku tässä vai vieläkö ollaan ajateltu tehdä kolmas lapsi. Tiedän toki, ettei lapsia tehdä, mutta jonkinlainen päätös lasten toivominenkin on, ja luulen kyllä että me Nikon kanssa ollaan varmoja sen suhteen, mitä me haluamme – ja molemmat samoilla linjoilla asian suhteen.

Vaikeinta pienlapsiarjessa on ehdottomasti mielestäni ollut itkevä, tyytymätön ja vain pienissä pätkissä nukkuva vauva, jollaisen mekin olemme aikanaan kokeneet. Kaikki sen ajan jälkeen on tuntunut melkein jopa helpolta, vaikka monesti kuulin vakuutteluja siitä, kuinka liikkeelle lähtenyt, joka paikkaan ehtivä taapero se vasta hankala olisikin. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten kanssa henkisesti raskas aika on minulle ollut huomattavasti pahempi kuin fyysisesti raskas, väsyneenä äitinä olisin voinut vaihtaa lohduttomasti itkevän vauvan kaatuilevaan, täystuhotaaperoon milloin tahansa, jos olisi ollut mahdollista valita.

Nykyään meidän perusarki on hyvin mutkatonta ja helppoa, eikä oikeastaan mikään vaadi erityisiä ponnisteluja onnistuakseen, kun lapset on jo sen verran isoja ja omatoimisia. Minea on aina ollut aavistuksen pikkuvanha ja aikaansa edellä siinä, että tyttö haluaa osata tehdä mahdollisimman paljon itse ja onkin todella taitava ja fiksu – näin varmaan kaikki äidit näkevät omat lapsensa. Meidän lapsilla on kolmen vuoden ikäero, ja se on toiminut paremmin kuin hyvin ajatellen sitä, kuinka hienosti Minea suhtautuu Nooaan. Minealle Nooa on selkeästi pienempi, pikkuveli, jota autetaan ja huomioidaan aina kun mahdollista. Edelleenkin Minea pitää Nooaa sylissä päivittäin, suukottaa tilanteen tullen, auttaa, ottaa mukaan leikkeihin, opastaa ja antaa paljon anteeksi ihan vain siksi, että tietää toisen olevan pienempi. Eikä ikäeroa silti ole liikaa, etteikö sisarussuhde olisi läheinen ja yhteisiä leikkejä löytyisi.

Nooa puolestaan on mitä parhaassa iässä, osaa jo paljon mutta on kuitenkin vielä niin äitin poika, ettei ihan hetkeen ole kasvamassa sylistä pois. Tuo pieni poika haluaa jakaa kaiken siskonsa kanssa, tutkii lapsen mielenkiinnolla kaikkea eteen tulevaa ja kyselee kaikesta kysymyksiä, joihin aina en osaa vastata. Eilen tutkittiin metsässä erilaisia ötököitä, tänään seisottiin ihastelemassa kaivinkonetta ja joskus ihmetyksen voi herättää niinkin pieni asia kuin sammal kiven päällä tai taivaalla kiitävä lentokone. Melkein uskaltaisin väittää, että elämme parhaita aikoja juuri nyt – vaikka toisaalta, niin on Mineankin kanssa jokainen vuosi tuntunut parhaalta vuodelta siihen mennessä.