Olen lomaviikon aikana ehtinyt istua ystävien kanssa iltaa useammin kuin edellisen kuukauden aikana yhteensä. Vaikka myönnettäköön, että Nikon toteamus ”joka viikonloppuhan te istutte jonkun luona” ei jää kovin kauas totuudesta. Meillä on mahtava naapurusto, se on yksi niistä asioista jotka sitovat meitä tälle asuinalueelle varmasti vuosiksi eteenpäin.

Sen lisäksi että tämä ympärillä asuva porukka on tullut tärkeäksi, niin myös meidän yhdessä käymät keskustelut ovat antaneet paljon. Itse koen, että asioista on hyvä puhua mahdollisimman paljon ja avoimesti, ja joskus oma avoimuuteni on ollut ongelmallista, kun en aina osaa tulkita toisista ihmisistä sitä, kuinka rehelliseen keskusteluun he ovat valmiita, mutta jotenkin näiden tyyppien kanssa ajatukset tuntuvat menevän helposti yksiin. Olemme keskustelleet ties millaisista aiheista, arjesta, perheestä, lapsista, parisuhteista, ystävyydestä, rehellisyydestä, sisustuksesta, työstä jne jne. Lista on jo nyt lähes loputon, ja uusia syviä keskusteluja syntyy aina kun tapaamme.

Kerran jäimme pidemmän kaavan kautta pohtimaan huolehtimista. Millaisista asioista kukakin yleensä kantaa huolta ja mitkä asiat saavat ajatukset niin sekaisin, ettei niistä meinaa helpolla päästä yli. Erityisherkkä ihminen voi velloa erilaisten asioiden parissa hyvinkin pitkään, kun taas enemmän itseni kaltainen tyyppi yleensä kuittaa asian parilla olan kohautuksella ja jatkaa seuraavana päivänä elämäänsä. En murehdi asioita, en maalaile mitä jos -kauhukuvia mielessäni enkä oikein hätkähdä siitäkään, vaikka töissä tapahtuisi jotain sellaista, joka helposti voisi jäädä ajatuksiin pyörimään.

Mutta sitten kuitenkin samaan aikaan olen ihminen, joka haluaa miellyttää muita, onnistua kaikessa mahdollisimman hyvin eikä osaa sanoa koskaan ei siksi ettei halua tuottaa pettymystä. Olen joutunut tietoisesti opettelemaan ymmärrystä niitä ihmisiä kohtaan, jotka omanarvontuntoisina osaavat valita, kieltäytyä ja myös ottaa etäisyyttä, sillä itselleni on joskus kovin vaikeaa ymmärtää, miksi toiset murehtivat jotain mielestäni täysin vähäpätöisiä asioita tai miksi joku vastaa ettei ehdi, vaikka todellisuudessa juuri sille päivälle ei ole mitään pakollista tehtävää. En varmastikaan ole se ystäväpiirin empaattisin ihminen siksi, että en vain yksinkertaisesti osaa ajatella, miten suuria asioita itselle pienet huolet voivat jollekin toiselle olla.

Ajattelen, että silloin kun jonkin ongelman tiedostaa, sen kanssa on jo paljon helpompi elää. Olen opetellut kysymään ihmisiltä mitä kuuluu vaikka se itsestäni useimmiten tuntuisikin hieman hölmöltä. Joskus kuvittelin, että kyllä ne kuulumiset tulee toisen kanssa keskustellessa ilmi, mutta nykyään ymmärrän että kaikkien kanssa ei koskaan pääse small talkia pidemmälle eikä siinä mitään, on hyvä olla erilaisia ja eritasoisia ihmissuhteita. Seuraavaksi olen päättänyt lukea kirjan Idiootit ympärilläni, sillä olen kuullut sen olevan hyödyllinen opas ymmärtämään paremmin itseä ja muita. Onneksi näin aikuisiällä ystävyyssuhteet tuntuvat olevan seesteisiä ja melko mutkattomia, mutta tuskin koskaan voi itseään tuntea liian hyvin.