Keneen lie tuokin tyttö tullut, kun halusi eilen lähteä hiihtämään vielä illalla ennen iltapalaa. Kyllä, hiihtämään! Ja vielä huonoimpaan mahdolliseen aikaan, sillä vartin sivakoimisen jälkeen oli todettava, että tuuli oli muuttumassa lähes hurrikaanin tasolle, ja kun äitikään ei enää pysynyt pystyssä, niin sukset oli heitettävä jaloista ja oli juostava kotiin. (Juoksemista se kylläkään ei ollut, sillä edes kotiinpääseminen ei tahtonut onnistua siinä myrskyssä. Valuimme naapuritalojen seiniä pitkin kohti kotia, ja viimeinen spurtti otettiin kun tuuli muutamaksi hetkeksi antoi periksi.)

Menin muuten hölmönä kuvittelemaan, ettei me mitään suksia tarvita tänä vuonna, vaan riittää että alennusmyynneistä haetaan uudet luistimet, mutta sen jälkeen kun hoidosta kerrottiin toisen kaihoisasti katselevan vierestä muiden tyttöjen hiihtäessä, niin Nikopa otti ja lähti siltä seisomalta urheilukauppaan ja tuli takaisin suksipaketti takakontissa. Ja hyvä että tulikin, koska mikäs sen parempi sijoituskohde kuin jokin sellainen, mikä sisältää liikuntaa, ulkoilua ja on vieläpä supermieluisaa itse käyttäjälleen. Ainut huono puoli tässä toki on se, että Minean sukset meinaa pahasti saada aikaan lumipalloefektin, jossa aloin itsekin harkita suksien hankintaa, vaikka lukioaikoina taisin todeta, että elämäni hiihtämiset on takanapäin. Mutta onhan se nyt täysin eri asia hiihtää ja hiihdellä. Jälkimmäistä voisin harrastaa nykyäänkin, pakata repullisen eväitä, kaakaota termariin ja nautiskella auringonpaisteesta leudolla pakkassäällä. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Niin se varmaan onkin, vai mitä sanoo hiihtäjät?